Sitaatteja Aleksis Kiven teoksista

Koonnut Esko Rahikainen/ Aleksis Kiven Seura
Esko Rahikainen (s.1942) on tietokirjailija. Rahikainen on kirjoittanut Aleksis Kivestä ja hänen teoksistaan kirjat: Tähtiä kuin Otavassa (Lintu, 1980), Kivi (Gummerus, 1984), Lumivalkea liina – Aleksis Kivi ja rakkaus (1998, Like), Metsän poika (Gummerus, 2004), Fanjunkars – Aleksis Kiven kirjailijakoti (Pro Fanjunkars -säätiö & Aleksis Kiven seura, 2008) ja Impivaaran kaski (SKS, 2009). Rahikainen on julkaissut myös lukuisia artikkeleja, tutkimuksia, suomennoksia, runoja ja sanoituksia sekä toiminut Aleksis Kiven seuran varapuheenjohtajana.


Aleksis Kiven Nummisuutarit-teatteriesitys tunnistamattomassa paikassa, n. 1920-luvun loppu.

Aleksis Kiven Nummisuutarit-teatteriesitys tunnistamattomassa paikassa n. 1920-luvun lopussa. Kuva: Nurmijärven museo

Nummisuutarit:

Mutta niin muuttuu mailma; silloin kuin nyljetty orava, nyt mahdut hädintuskin tähän samaan hännystakkiin; niin muuttuu mailma, Eskoni.

Oivallisesti! Sinä käyt komeasti kuin rakuunahevoinen.

Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira; mutta viisaus ei ole kaikille annettu.

Minäpä tämän asian alku ja juuri, ja sentähden täytyy nimeni seistä supliikissa myös.

Tosin ei ole köyhyys rikos eikä häpeä, mutta kuitenkin kuorma raskas, ja rikas onneansa kiittäköön.

Leipä on luotu meille syötäväksi, vesi juotavaksi, vaikka ihmissuku, tämä kurja ihmissuku, on kenties ijankaikkisesti eksynyt luonnon tieltä.

Ihminen on poiskadonnut lammas,. Mutta yksi naukki, hyvä kanttoori, ei tee pahaa, vaan antaapa meille uusia voimia.

Ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri mailmaa mainittu asia.

Nyt on asia päätetty, nyt istuu se kiinni kuin piki ja terva, kuin kissa tuoreessa terressä.

Elkäät olkaa ämmäkkäitä, pojat, vaan jättäkäät tämä leukain nalkutus ja syökäät ja juokaat kuin ystävät!

Enkeli taivaasta ei tee parempaa saapasta kuin minä.

Jaakko, sinun maljas juon ja toivon, että vuoden päästä jo huoneesi valmis on ja sinä isäntänä Koutinkorvessa vallitset.

Päivä nouskoon taas ja laskekoon; niin vuodet menköön, niin aika aina onnen suojassa kulukoon, kunnes viimein päänne vaipuu rauhalliseen hautaan; ja kaipauksen kyynel silloin kastakoon hautanne kummun.

Heitä Hiiteen tämä tuumaileva muoto, ja katso rohkeasti tulevaa aikaa vasten naamaa.

Vastoinkäymisiä on meille alati tarjona, siitä ei kysymystä; harmaa halla viljas menettää taitaa, mutta sekoita silloin kaarnaa leipääsi ja raivaa vielä enemmän soita ja maita.. Te’e työtä ja säästä ja käytä itses aina kuin rehellinen mies, niin kaikki viimein päättyy hyvin.

Kuin me vaan aina itsemme rehellisesti käytämme, sovintoa ja suosioa rakennamme, emmekä koskaan pidän suden eikä lampaan puolta, niin kukkuupa, kukkuupa viimein lähellä hautaamme kiviaidan turpeella kunnian käki.

Mutta niitä kaloja, joita ongimme, niitä saamme.

Ihminen, se saatana, on vihoissansa kuin nuijalla tupattu säkki, jonka sisällä sappi se karvas kiehuu ja kuohuu, hörisee ja pörisee, juuri niinkuin kiukkuinen ampiaispesä turpeen alla.

Elä huuda vielä: hoi, koska oja on edessäsi, syvä suvanto edessäs, ja katso, ettes joudu pahoihin puliin, ennenkuin pääset sen ylitse.

Kettu on jänikselle sama kuin meille nälkä, joka niin monta ihmisen lasta on saavuttanut ja viimein surmannut.

Emme kuule lain uhkaavaa ääntä, koska sappemme paisuu ja ja koston hunajakaste mielessämme palaa.

Se on se synnin sitkeä juuri, joka istuu meissä, sen tunnustan, mutta en voi sitä auttaa enkä kovin lukuakaan pidä; sillä eihän ole minun syyni, että Aatami lankesi.

Olisin vahva kuin kontio, siivo kuin lammas ja viisas ja varova kuin kettu, pensaston tulisilmäinen heilahantä, niin koskematta kuin noidan vasama kulkisin halki tuhannet mailmat.

Muuttumaton, vakaa aika mittailevi vielä sylihini ijäisestä langastansa, vielä nousee päivä toisen perään ja sydän raikkaasti rinnassa lyö; kaikki taitaa hyvin päättyy vielä!

Hiiteen kaikki mielen mustuus, me suoritamme itsemme tästä retkestä kuin enkelit.

Minä olen mies, joka on kappaleiksi purrut hävyn pään ja varoiksi parkinnut selkänahakani tuuman paksuksi, ja taidan siis tehdä ihmeitä, jos tarvitaan.

Ääni on lahja Herralta, liioinkin lauluääni.

Humalasta:

Peijakas! Taitaisinpa loiskata tuon kuusen kärkeen tai tuon pilven köyrylle istumaan ja sieltä taasen ales kuin ukon vasama aina maan tunkkaiseen ytimeen. Elämä on iloleikki!

Saapa tässä mies koetellä yhtä ja toista, sekä leikkiä että totta, tässä mailmassa, jonka oppineet sanovat ymmyrjäiseksi kuin minun pääni ja pyörivän tyhjässä ilmassa.

Mutta kas, kuin kaikki viimein ympäri käy, niin otamme ryypin ja unohdamme kaikki. Ryypin otamme ja nauramme ja itkemme yhtaikaa elinkautemme retkille.

Minä vaimon arvossa pidän, mutta sanon, että mailman loppu, hävitys ja ikuinen sekamelska meitä lähestyy, koska hän housut päällensä pukee ja rupeevi meitä könistämään.

Taivas, sinua kiitän, ettäs rankaiset, muutoin vääryys, pilkka, riettaus ja petos täällä röyhistyisit ylös pilvihin.

Ehkä on tässä täydet käsissä; sillä hänellä on tällä hetkellä paljon surua niinkuin minullakin.

Suru pannaan säkkiin, säkki lättiin ja iso tynkö oven päälle.

On siis tullut ilon päivä, jota ennen kaukaisena valona synkeästä laaksosta katselin, eikä mua lähestyä tahtonut. Se tullut on ja vierastanpa sitä vielä, sen lempeässä paisteessa kainostellen kuin pieni lapsi.

Kaikkein povessa sinä itsiäsi kohtaan pahuutta ja ilkeyttä löytyvän luulet ja tämä aatus veresi lakkaamatta kuohinassa pitää; mutta käyppäs omaan povehes, ja alkusyyn mielesi kiukkuun ja vimmaan siellä sinun löytämän pitää.

Onpa tänä päivänä murhe ja ilo, epäilys ja toivo vaihdelleet. Kirjava se on ollut kuin lammaslauma.


Seitsemän veljestä:

Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen päivä.

Hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja lämmittää.

Voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven.

Tukala on pääseminen pahan nimen liasta, koska se kerran on tarttunut mieheen.

Täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi.

Kaadathan sinä riivattu, vaan et nosta.

Jos minulla on kaksi ”nokkaa, toinen kuin lesti ja toinen kuin leivän puolikas”, niin mitäs muiden siihen tulee? Itse mä niitä kannan.

Paukahtelivat kiukaan mustat kivet ja pilvenä kiiriskeli kuuma höyry ympäri saunaa. Kaikin voimin käytteli nyt kukin mäihäpehmeätä, ihanata lehtivihkoansa.

Ryöhäävä sauna, haukkuva halli, kiekuva kukko ja naukuva kissa, nehän oivan talon tunnusmerkkejä ovat.

Oikeus ja totuus kieppaisee itsellensä lopulta väkistenkin voiton monen konstin päästä.

Etpä järkähdytä minua; sillä minä olen vissi ja luja, vissi ja luja kuin kirveen silmä.

Eikö ole miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta?

Valeleppas, kurja veli, sydämesi tulikuohuvata kattilaa viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa eteenpäin, koukistellen hiljaa.

Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä.

Matkamieheksi on ihmislapsi syntynyt tänne, täällä ei ole hänellä yhtään pysyväistä sijaa.

Ei maassa eikä taivaassa ole paikkaa niin rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla pieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme.

Tietää mitä on tapahtunut, sehän on, eräältä kannalta katsoen, viisaus suuri. Jos visusti harkitset mikä kylvö menneistä päivistä saattoi hyödyllisiä, mikä vahingollisia hedelmiä, ja sen mukaan asetat elämäsi, työs ja toimes, niin oletpa viisas mies.

Onni, muhkea onni olkoon ainoa toverimme täällä kaikissa toimissa ja töissä, joihin vaan kyntemme pystyy.

Kaikki onnistuu hyvin, jos käymme aina käsiin järkevällä mielellä.

Mitä kirkkaan päivän pituuteen sielustani mahtuu, se on aatos sinusta, ja unieni himmeässä maailmassa käyskelen sun kanssas.

Ihana oli pelastuksen hetki ja pääsinpäivän aamu. Linnut visertelivät kuusissa tuon jylhän vuoren reunoilla ja koillisesta nousi auringon hohtava viilu.

Halki avaruuksien he kiitivät, ja alas kaukaiseen syvyyteen jäi heistä metsät, vuoret ja laaksoin monipolviset haarat. Ja kaikkipa viimein heidän silmistänsä katosi kuin sinertävään savuun.

Kas kun meitä lähenee oikein rasvojen hajussa ja liehuvissa krooseissa tuollainen liehakoitseva lunttu, niin eipä ilman ettei hemmahtele ihmislapsen sydän.

Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas.

Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö.

Katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi.

Parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn.

Tuossa taasen olutkiulu, kuohuva ja vahtoova kuin Kyrön koski.

Kerran ransistuu ja loppuu tämä maailmakin, saati syntinen ihmis-parka. Aika tasii meitä kaikkia.

”Saapas tästä, Saparamatti, Kiikka-Heikin kannusta!”

Öitä on monta, mutta joulu on vaan kerran vuodessa, ja sentähden iloitkaamme nyt.

Tämä elämä käy laatuun; onhan se välimmiten lystiäkin ja nostelee hieman kantapäitä.

Kuohuvan olutkiulun ääressä ja tervaisen päreen loimottaessa, kertoilemme iloisia satuja ja tarinoita tuolla parven lämpymässä.

Hätämme on hirmuinen, mutta voimallinen korkeuden Herra. Rientäkäämme!

Oi armonliiton enkelit! Istuuhan henki juuri nokkani kärjessä vallan lähtemäisillänsä.

Käärittyinä unen hienoon huiviin, unohtivat he elon taistelon.

Ulkona hyppeli pakkanen, räiskytellen pitkin aitoja, pohjonen liehtoi voimakkaasti tähtikimmeltävän taivaan alla, josta kalvea kuu hymyten katseli alas.

”Helvetti, sanoi Heskuun-Jaakko!”

Onhan se oikeutta ja velvollisuutta, että ihminen ruokkoo ruumistansa.

Muistuttipa heidän juoksunsa kuuta korkeuden sininiitulla. Ei väisty hän syrjään hattaran edestä, joka tahtoo sulkea hänen tiensä, vaan huoletonna hän retkeilee sen läpitse, ja kirkkaampana kuin ennen astuu hän jälleen sen kautta ulos.

Se naukuilee ensi-ajan maarussamme, mutta sieltä ampuu se pian tuohon pamppailevaan sydämeen, ampuu kuin kissa lihavan hiiren niskaan, ja silloin lannistuu uhkea mies.

Hänen henkensä voima oli hänelle raikkaana lähteenä, maistuvana hedelmänä ja säteilevänä valkeutena.

Koska hän nyt aukaisi ensimmäisen sarven, niin roiskahtipa siitä suhisten ulos parasta, heleätä vapriikin paloviinaa ruokaryypyksi, joka kylläkin veti ryppyyn miehen huulet.

Pyöri, kivi, idästä länteen, ja, metsä ympärillämme, lännestä itään pyöri! Heleijaa!

Aih! Siellä nisukullassa löytyy paljon koiruohoa. Sitä olen uumoillut jo kauan.

Jos nyt linnalla, joka piiritetty on, ei ole päämiestä, järjestyksen ja puolustuksen johtajata, niin vallattomuus ja häiriö anastaa miehistön ja pian on hukassa sekä linna että linnan väki.

Tässä rinnassa on sydän kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro.

Tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi on kohtuullinen mitta ja määrä väsyneen miehen kurkkuun ja päähän.

Nytpä kannu keikkui ja parta kastui, pojat laulaa laskettelivat ja muorin tyttäret nauraa rikostelivat.

Läksin taasen tietä käymään, minä veitikka, aina iloinen.

Jos minä olen vaiti, niin puhuu ja lausuu tämä kivi.

Hä sanoinhan ma sen. Eihän tässä yhtään muuta. Kyllä sen tiedät. Nääntyisimmekö tähän niinkuin rotat? Eihän meillä uhkeilla pojilla aikaa ole. Heheh! Minä sanoin sen.

Kiittäkäämme, että kuulumme sukuun, joka on oppinut taistelemaan nälän kanssa, sukuun ja kansaan.

Kaikilla on meillä yhteinen laki, jonka edessä me seisomme verta-verroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri niinkuin minäkin ja yhtä paljaana, yhtä paljaana, et tuumaakaan parempana poikana.

Kirkkaana kaarteli heidän päällänsä syyskuun taivas, raikas koillinen hongistossa hymisi, ja korvessa, kuivan kuusen kyljessä, nakutteli punaharjainen, keltasilmäinen tikka, ja välistä helähteli hänen kileä ja kaunis äänensä.

Muutoin, koska poika-rässyä kovan onnen päivä uhkaa, niin aattelenpa aina: eihän tuosta kuolemata vihaisempaa tule. Mitä suremme? Aika antaa uusia neuvoja.

Katsos nyt, kuinka syntyy aatoksesta aatos ja sanasta sana.

Onpa se neuvo kotoisin miehen kallosta, vaan ei hatsaleen ämmän pääkkösestä.

Talvi tuli, lumi peitti maan, aholla kiertoili vinkka tuuli ja rakenteli kinoksia vasten pirtin seiniä.

Viinakin, jos sitä taidolla ja kohtuudella nauttii, on iloksi ja onneksi, etenkin heille, kaarneenpoikasille synkeässä sydänmaassa.

Kaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto, kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän silmiänsä.

Hyvä lapsi kurittaa itse itsensä, mutta paha ei kuristakaan parane.

Tyynenä, kaukaisuudessa sinertävänä kiertyi heidän ympärillään metsäinen, avara maailma, ja laskeva aurinko lännen reunalta valeli kultaisella ruskollansa noita vanhoja, takkukarvaisia kuusia vuoren harjanteella.

Taitaa kuitenkin tämä louhiminen tehdä hyvääkin syntiselle sydämelleni, joka on niin paatunut, niin jäykkä, että sattuu siihen tuskin muu kuin helvetin halkonuija ja taivaan tulivasara.

Tehty on tehty, eikä saata sitä enään takaisin ruikutus ja marina. Niin, niin, mikä on mennyt, se on suden suussa; mutta olkoon tästälähin toinen laki.

Onkos tämä nyt laitaa? Pinnata naamaansa kallista trahtööri-viinaa yöt ja päivät, yöt ja päivät, ja juoda vielä makuvaria kuin suuret herrat.

Onhan lupa kysyä, vaikk’ei varaa ostaa.

Ha, ha, ha! Mutta saakeliko teissä rikeeraa?

Hii, haa! Tahtoisinpa purra poikki tämän maailman, poikki tämän maailman kuin nahkiaisen; ja vähältä etten itke tässä murheesta ja vihan kiukusta yht’aikaa; itken ja heristelen nyrkkiäni.

Nytpä miehet lukemaan, nyt aapiskirja kouraan ja sanaa päähän vaikka halkonuijalla.

Jassoo! Onkos se niinkin? No vie sinun! Sittenhän kelpaa tuota koettaa, koska sen konstin kautta saan itselleni ehkä kelpo akankin, jos niin hulluksi tulisisin.

Hän, joka ”alati vääryyttä kärsii”, hän katsokoon kuinka on laita omassa povessansa.

Kuinka hyväänsä, mutta paras on sovinto ja rauha; ja rauhan voimme jälleen rakentaa, jos vaan täyttä päätä niin tahdomme.

Maksoi tämä meille paljon, maksoi työtä ja hammasta purevata vaivaa, mutta ilman näitä ei täällä milloinkaan toukoa tehdä.

Hautamme tuolla elämän hämäräisellä rannalla ei näytä meille kauhistuksen kodoksi, vaan ihanaksi lepokammioksi, himmeäksi porstuvaksi autuaitten saliin.

Tyhjästähän on luotu koko koko tämä maailmakin. Miksi ei syntyisi siitä sitten edes yksi kappale tamppukakkua?

Ahkeruus on onnen lähde.

Salaisesti myhäillen he lähenivät jaloa huonettansa, joka taasen rauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan, ja sen poutaisella katolla hyppeli päivän hopeakimmeltävä lämmin.

Vaimo huoneen joko nostaa ylös mahtiin ja kunniaan ja repii sen alas aina multahirsiin asti.

Kelpo ja armas vaimo on hänen onnensa ihanin, hänen paras ystävänsä, kultainen kunniansa, ja tekee hänen huoneensa ilon ja rauhan satamaksi. Ja sellaista vaimoa hän kohdelkoon ja pidelköön kuin omaa silmäteräänsä, kuin sielunsa kalliinta aarretta.

Yksinvoimin taistelleet olemme; tempoilleet, riistoneet, repineet päästäksemme viimein kovan onnen rykelmäisestä korvesta lakealle, vapaalle aholle.

Onnelliset me, jotka onnen hetkenä huomasimme mikä rauhaamme tuli ja tuotimme oivia hedelmiä, ennen kuin synkeä tuomiomme kirjoitettiin etehemme seinään.

Siellä on kivi, joka saattoi meille murhetta ja tuskaa, mutta jota myöskin taidamme kutsua onnemme kiveksi.

Kiitos Jumalalle, joka meitä johdatti, kiitos meille itsellemme, jotka tahdoimme ajoissa viisastua, kiitos äitillemme, joka lapsuutemme päivinä muistutteli meille Jumalan tahtoa ja lakia!

Sieluparassani, pelkään minä, löytyy vielä paljon sinuakin varten varoilla tuota kirottua Vanhan-Aatamin pirunpihkaa, joka usein kyllä veivaa ja kiertää nurinniskoin koko maailman.

Perässä tullaan kuin suutari kraatarin perässä taivaaseen. ”Perässä vaikka perhana olis”, sanoi suutari, kiskoen pikilankaansa, hampaat irvissä. Niin, niin, mars ja anna soida, anna soida!

Vuoret roikaa, metsä kaikaa ja taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa, hetki pyhä ja lyhykäinen.

Taistoon ankaraan he rupesivat, astuivat uljaasti kamppailemaan omaa sydäntänsä, syvästi juurtunutta laiskuutta, jäykkää, tylyä maata, kylmiä rämeitä ja soita vastaan, ja voittivat kaikki oman tahtonsa järkähtämättömyyden kautta.

Hauku minua, mutta älä minun vaimoani. Ja onpa se vaimo, jonka vertaista ei löydy kuin yksi ainoa Ruotsin kuninkaan valtakunnassa.

Kun panee hyvin pikkuisen sianmurennusta leivän päälle, niin se särvittää niin.

Katselivat, rallailivat ja keikuttelivat päätänsä, jossa ihanasti läimähteli, huimahteli; ja kaukana heistä oljentelivat kurjan, tavallisen ihmislapsen surut ja mielimurteet.

Tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut.

Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.

Oli nyt ihana rauha sekä ulkona että sisällä torpan sunnuntai-lakeassa tuvassa, ja lehditettynä laattia hymysi. Oli rauha ja hiljaisuus; ainoastaan tuolloin, tällöin kuului karjankellon kaukainen kilahdus koivuiselta mäeltä.

Sinua en unohda minä, en sinä ilmoista ikänä, en kuolemassa, sinua mun sieluni aamun paiste ja illan riutumus, mun iloni ja murheeni ihana.

Hiilakas ja puhdas oli taivas, ei nähty yhtään pilven haitaletta kaarevan kannen alla; ainoastaan poutapääskynen, tuskin silmin näkyvä, siellä väikkyi, lentäin sinne, tänne, keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos.

Muisto menneistä vaaroista, taisteloista ja töistä sulivat suloisesi yhteen heidän mielessänsä kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä yhteensulaa.


Kihlaus:

Rakkaus lievittää ja avaa sydämen, sielun ja mielen.

Parempi karhun mahassa kuin hänen hampaissaan.

Yhtä luuta vuohensarvi, sitä poski kuin pääkin.


Yö ja päivä:

Niinpä päivät nousee, laskee, vuosi vuoden jälessä siirtyy pois, siirtyvät viimein vuosikymmenetkin.

Oi ihmislapsi! Mikä tuli sun kohtalokses täällä? Pitkät murheenpäivät, mutta harvoin, harvoin ilon lyhytaikainen hetki, ilon hetki kyynelsilmänen, riutuva päivänpaiste synkeitten ukkospilvien keskellä.

Mutta tietäkäät: synkeästä, humajavasta arkistani lenteli usein mun sieluni kuin vieno kyyhkyläinen perikotomme kaukasille kukkuloille, monin kerroin kauniimmat kuin viheriät kunnaat täällä.

Tämäkö se viherjäinen maa, ja taivas tuo? Taivas, niin juhlallinen ja pyörryttävän korkea? Tämä on siis maailma, ihmisen asunto. Miksi ei enkelten?

Oi ihmislapsi! Miksipä sait tämän onnen?

Jumalan rakkaus on itsensä pukenut myrskyyn ja pyhään, heijasevaan leimaukseen, ja voimallisesti paisuu hänen armonsa luode.


Lea:

Me voimme olla onnettomat ja kuitenkin onnelliset, toivossa onnelliset, vaikka kärsiikin sydän kuluessa päivän hetken.

Onnellinen! Silmä toivon riemua täynnä, mä tähtäilen taivaan reunaa, vaeltaissani halki ohdakkeisen maan.

Nyt ilo-myrskyn aalto korkealle käyköön, nouskoon laine laineen hartioille suutelemaan siipiä kultaisen pilven.

Asettukoon sitten myrsky taas, asettukoon rauhan tyyneksi mereksi, jonka syvyydessä itseänsä kuvailee pyhä, kaartava taivas.

Alas pitkin taivaan lakea vieri säteilevä aurinkoinen lännen kultapilvihin päin, ja lounainen liehtoi ihanasti.

Siinä autuaasti mä lepäsin ja katsahdin akkunasta läntehen kauvas, ja näin siellä auringon sammuvan loimon, joka pyhästi hymyten, vaipui hohtavien vuorten taakse.

Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle.

Onni, autuus ja rauha olkoon viimein meidän kaikkein perintöosa.


Margareta:

Hyväähän tuo todistaa, sisällistä ydintä ja voimaa, uskollisuutta ja velvontuntoa.

Mitä tiedän minä mitä kärsitään ja kilvoitellaan täällä mailman reitillä.

Yksi pää, viisas pää ja sillä jäsenet nöyrät ja lujat tekemään mitä määrää tämä pää, siinä ikuisesti seisova sääntö.

Kaikkialla hiljaisuus; ainoastaan männistössä yölintu ääntää.

Sulje mua ainiaaksi helmahas, sinä kirkas laine, kimmeltävä liehaus hopea-kuutamos.

Rakastetusta:

Ylevä sä olet kuin Jerikon palmupuu, joka taivaan korkeudessa humisee, ja kaunis sä olet; ihanata ompi sua katsella kuin Nebon harjalta luvattua maata.

Hän on nukuksissa; hän lepää viattomuuden rauhallista unta.

Jeesuksesta:

Siunattu olkoon se kohtu, joka häntä kantoi, siunatut ne kädet, jotka häntä tuuvittivat.

Sydämen puhtautta, hengen siveyttä tahtoo hän meiltä.

Vihan, vainon hän tuomitsee pois ja tahtoo, että rakastamme kaikkia, kaikkia, niin vihamiehiämme kuin ystäviämme.

Hän itse, vaikka jalo ja puhdas niinkuin korkeuden kirkas vahvuus, rukoilee sittenkin usein ja hartaasti meidän isäämme, jonka asunto on taivaassa.


Olviretki Schleusingenissa:

Niin sua rakastan, että olsin valmis syömään sinun, pistämään kupuuni kuin voissa paistetun poimullisen sianmakkaran.

Siinä missä klasit ja olvituopit kalisee, siinä paukahtelee myös suutelmat.

Ottakaamme tuoppimme, veljet, ja laulakaamme, että maa ja taivas huiskuu.

Elä kauvan, elä onnellisna, sä armas sielu!

Peeveli! Useinpa tässä kyllä uhkaillaan, mutta harvoin paukkuu, ja siitäpä tuskittelee paksu sydämmein, vimmastelee, jaa, kasvaa, sen tunnen.

Raikas ilma ja raikas olvi on paras lääkäri.

Iloinen mieli elää kauvan.

Eläköön ilo ja eläköön vahtova olvi!

Nyt olen kuin suola kuumassa uunissa, minä räiskyn ja kipenöitsen.

Tomu suutelee tomua, mutta henki pyöriskelee rinkitanssissa sineydessä tuolla.

Mitä tapahtuman pitää tapahtuu, eikä auta siinä ihmislapsen vastaanponnistus.

Mutta minkä maan, kaukaisuudessa sinertävän, näkee silmäni tuolla vuorten tutkaimilla? Siellä kuni vallitsisi aamu lempeä ja ikuinen, niin säteilevä ja niin ruusuhymyvä.

Kaikki on kohta hyvin, koska päällämme lepää sovinnon ja rauhan taivas.


Leo ja Liina:

Tottumus tasoittaa kaikki.

Aukaise minulle povesi täällä, ja keveämmin kannat lempes murhe-taakan siellä, tietäen, että on sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja.

Mitä huolisin siitä, mitä heikon sydämeni kapinasta, niin kauan kuin seisovat vielä valtiaina povessani järki ja tahto?

Enhän koskaan unissani epäillyt untani tyhjäksi kuvaksi; mutta nyt pelkään, ett’en pettyis, ja tiedän siis nähneeni oikean onneni kuvan, ja itse kuva on tämä onni.

Tule, ilo ja riemu; sillä muuttihan tämä hetki leimahtaen pimeän, tyhjän aavikon ympärilläni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi!

No iskekäät, iskekäät päänne yhteen ja olkaat onnelliset!


Cantzio:

Miehen luonnossa tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä, valmiina ampumaan ulos koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskentällä.

Käykäämme toki aina tuomiolle laupialla mielellä; sillä me emme tiedä mitkä myrskyt heikossa ihmissydämmessä saattoivat vaikenemaan jumalten äänen.

Mutta mikä on sielu? Yksi liekki, joka sammuu, koska tämä ruumiimme ihmeellinen konstilaitos kieltää häneltä palvelluksensa ja herkenee käynnistänsä.

Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko maailman kultaa, se on puhdas omatunto.

Olishan ihanata aina vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain, taistellen ja toivoen astella mailmasta mailmaan, kirkkaammasta kirkkaampaan ijankaikkisuuden perustalla.

Viinillä ja iloisella hummauksella on historiallinen oikeus aina vedenpaisumuksesta tähän päivään asti.

Yksi rikos, kerran tehty, vetää seurassansa legionat toisia.

Kärsi, ihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa nöyryydellä.

Voima on usein pahuuden läheisin naapuri.

Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan!

Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä, että lempi myhäilee järjen päätteille täällä.

[spaver]

Ankara oli kapina niinkuin autiolla merellä koska kaikki tuulet yhteenrynkää ja laineet korkealle kuohuu.

Mikä todistaa selvemmin kuin tämä ihmeellinen, säteilevä voima meidän sielussamme, että se on ijankaikkista luontoa?


Selman juonet:

Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran hetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde!

Lähteenkirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille taivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon hiljaista autuutta.

Kaksi hälle antoi Luoja: hyvän sydämmen ja vikkelän mielen, ja näilläpä voimilla hän vallitsee kerran miehensä.

Älä yhtään huoli kuinka laulammekin täällä viimeistä värssyämme harmaapäisinä kääkkinä. Silloin miehellä ainoastaan koiran osa ja arvo, täällä kömpiessään toisten ja nuorempain tiellä.


Alma:

Missä täällä voima, siinä aina myöskin
löytyy lähellä sen koetuksen-kivi.

Rakenna siis ikikalliolle
toivos linna, jota myrskyt eivät kaada.


Runot:

Siel suutelee ehtoo ja koi
ja siel ijankaikkinen aika
pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
himmeään unholaan.

Korkea juhla, ihana ilta
oljilla kultasil,
valossa valkeen, ilosen liekin,
sumusen yösen kohdu!

Onnen myyri on se miesi,
kellä oma tanner on,
ystäväinen vieressänsä
povel kalliin synnyinmaan.

Mut salis loistavassa joukko viettää
häitä huoneen tyttären,
ja pihan tuomist, pyhist pihlajista,
kukkasist syreenien
ja morsiusmyrtistä tuoksu käy ympär
ja soitosta saarnisto kaikuen soi.

Meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu,
kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen.

Vaipuuvat he unen ihanaiseen helmaan
unta uneksumaan onni-autuasta.
Hiljaisuus on kaikkialla; yöseen taivas,
kuni hiilakas ja sinertävä huivi,
väikkyy heidän päälläns tyynnä, hymyellen.

Siellä, missä ilmanrannall’
kaukametsä häämöttää,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuaitten maa.

Jo valkenee kaukainen ranta
ja koillisest’ aurinko nousee
ja auteret kiirehtii pois,
kosk’ Pohjolan palkeet käyvät,
kosk’ mennyt on yö,
kosk’ kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.

Mi autuus helmaas nukkua,
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme,
sä aina uusi toivomme,
oi Suomenniemi kaunoinen,
sä ijankaikkinen!

Surun päivä, ilon päivä!
Syvät surut lapsenkin.

Rakennetaan juhlallinen atria,
tyhjennetään toivon kultahiset maljat.

Mitä mietiskelee yksinäisen mieli
sinertävän leimauksen kartanos?
Tahtooko hän elämämme arvoitusta
salattua käsittää ja korkeimman
Viisauden löytää?

Sillon kuni muisto ikuinen ja armas
hänen povehensa ilmestyy, ja sielu
unta ihmeellistä uneksumaan vaipuu.
Mut pauhinalla kartanossa juodaan
parin armaan onneksi,
ja huohottaen, huulil malja kirkas,
seisoo huntukiireinen,
siit’ taasen hän karkelos pyörii ja liehuu
ja kaikuen himmeä saarnisto soi.

Ken soi mulle mahdin haastelemaan kieltä,
joka uuden väen, uuden voiman antoi?
Korkeuden kuva, rauhan enkel tyyni.

Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell’ on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.

Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.


Lähteet:
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä,  Suomalaisen kirjallisuuden Seura, Helsinki 1944
Kootut teokset I-IV, 1951