Aleksis Kiven jalanjäljillä

Teksti: Professori Hannes Sihvo
Hannes Sihvo (1942-2003) oli professori, kirjallisuustieteilijä ja historioitsija. Hän oli Kalevalaseuran, Kirjallisuuden tutkijain seuran sekä Aleksis Kiven seuran kunniajäsen. Sihvon teos Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa (SKS/2002) sai Laura Jäntin palkinnon ja oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2002. Sihvo on palkittu myös Suomalaisen tiedeakatemian Kalevala-palkinnolla ja valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.

Teksti on päivitetty vuonna 2014 (Nurmijärven kunta).


Reittejä ja tutustumiskohteita Nurmijärvellä

Kirjeessään ystävälleen A. R. Svanströmille v. 1863 Aleksis Kivi luonnehtii kotiseutuaan karusti, muuta lämpimästi: “Kotikyläni nimi on Palojoki, ja se on ensimmäinen kylä, joka Porvoosta Turkuun vievällä tiellä kohtaa sinua, sitten kun olet astunut Nurmijärven alueelle. (- -) Muuten tahdon sinulle edeltäkäsin sanoa, ettei Nurmijärvi enemmän luonnon kuin taiteen puolesta voi tarjota sinulle mitään mielenkiintoista: ei ylänköjä ja laaksoja romanttisissa ryhmityksissä; ja kuitenkin nämä seudut ovat minulle ihanimmat maan päällä: semmoinen lumousvoima on lapsuuden muistoilla. Paljaita ahoja olet näkevä, yksitoikkoisia metsiä ja metsien keskellä jonkin tiheästi rakennetun maalaiskylän.”

Tämä opas johdattelee niille paikoille, jotka liittyvät Aleksis Kiven elämään ja hänen tuotantoonsa Nurmijärvellä. Vaikka Nurmijärven maisemakuva on kokenut sitten Kiven päivien eli viime vuosisadan puolenvälin suuria muutoksia, on tallella kuitenkin runsaasti Kiven aikaisia peruspiirteitä. Edelleen siinä on samaa mitä kansallismaisemiemme kuvaaja I. K. Inha kuvasi v. 1909 teoksessaan Suomen maisemia: “Maisemat muuttuvat mäkisemmiksi. Tie nousee ja laskee, kulkee poikki syvien jokilaaksojen, leukoilee jylhäin sydänvaarain rinteitä, pujottelee läpi kangasmetsäin, kuusikkonotkojen, koivulehtojen. Korkealta mäeltä vihdoin aukeaa näköala.”

Palojoki

Palojoen kylästä ja sitä ympäröiviltä kallioharjanteilta näkee parhaiten Kiven perusmaiseman. Se on Kivelle kuin Seitsemän veljeksen Eerolle “kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot”: Palojoki vainioineen, vanhoine asuinpaikkoineen, niittuineen, jokineen – Vantaa ja Palojoki – kallioineen ja metsineen. Tätä maisemaa kuvaa Kiven ”Suomenmaa”: “Maa kunnasten ja laaksojen” avautuu Palojoen laaksoon, Keinukalliolle eli Kettuniitynmäelle, Vuolteenmäkeen ja Haukkaankalliolle, kun taas “kultanummen hongat soi” Paloolta Myllymaalle lähtevällä tiellä.

Kiven runouden herkimmät kuvat ovat parastaan Palojoen kylämaisemasta. Keinuvuorelta on kuva runossa ”Helkavalkea”:

“Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto
Helluntain kelmees yössä,
Ilosest karkelee nuorison liuta
Laattial kallioisel,
Helluntai-yön helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen.”

Sama maisema on runoissa ”Onnelliset” ja ”Keinu”:

“Siel lehtinen kauhtana ain
On hartioil unisen koivun,
Ja ainiaan lempeillä kunnailla läikkyy
Helluntain vainiot.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
Illalla lempeäl.

Siel laaksossa vainion all
On keväinen, viherjä niittu,
Mi ainiaan herttaises hämäräs siintää
Kukkasil keltaisil.”
( – – – )

Haukkaankallion jylhä maisema kuvastuu esim. Karkurit-näytelmän Elman sanoissa: “Lomasta pilvein päivä sinne paistaa ja jylhä vuori hohtehessa seisoo.”

Haukkaankalliolle kannattaa kiivetä, sieltä avautuu Palojoki kauneimmillaan, edessä kylä ja Taaborinvuori, oikealla Keinuvuori, vasemmalla Vuolteenmäki, alla ”kärmeilevä” Vantaa.

“Ei maassa eikä taivaassa ole paikkaa niin rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tanterilla pieninä piimäpartaisina piehtaroitsimme.” Nämä Juhani Jukolan sanat kuvaavat hyvin kyläräätäli Eerik Juhana Stenvallin v. 1834 syntyneen neljännen pojan (viides lapsi oli nuorena kuollut sisar Agnes) Alexiksen kotiseuturakkautta. Erik Stenvall ja hänen vaimonsa, Tuusulan Nahkelasta, noin viiden kilometrin päästä Palojoelta kotoisin oleva Annastiina Hamberg olivat rakentaneet taitekattoisen talonsa v. 1824 keskelle ”Paloon” kylää.

Aleksiksen leikkipaikka oli paitsi kodin pihakallio – mihin Aleksis on hakannut nimikirjaimensa – myös likeinen kallioinen mäki, jonka hän risti Taaborinvuoreksi. Tällä kukkulalla oli kylänlasten leikkikirkko, saarnatuolin virkaa toimittanut kivi, mistä leikinjohtaja Aleksis päästeli pilasaarnojaan (“Herra siunakkoo Vuolteemäkee ja varjelkoon Kakkulamäkee”), ja keinumännyt. Täällä leikittiin sekä kaupunkia että maanmittaria. Taaborilla kokoontui myös kylän varttuneempi nuoriso kesäiltaisin. Vuodesta 1953 lähtien Taabori on pyhitetty kesäisille Kiven näytelmäesityksille.

Kivi palasi Paloolle mieluusti Helsingin kouluistaan, yliopistosta, ja sinne hän kaipasi myös ollessaan vuosia Siuntiossa. Hän kirjoitteli kotimökkinsä vinttikamarissa, missä hänellä oli näköala Vuolteenmäkeen päin. Hän halusi vanhempiensa kuoleman jälkeen ostaa mökin itselleen, “että olis siinä minulla vissi katto päälläni, koska mieli Helsingistä lähteä nauttimaan maan ilmaa” (kirje veljelle Emanuelille Raalaan v. 1866).

Aleksis Kiven syntymäkoti toimii museona. Kuva: Susanna Kovanen

Aleksis Kiven syntymäkoti Palojoella. Kuva: Susanna Kovanen

Kivellä ei kuitenkaan ollut rahaa mökin lunastukseen. Sen osti Lemmi-niminen työmies ja hänen jälkeensä kauppias Groth, joka revitytti mökin ja rakensi sen vanhalle kivijalalle aivan erilaiseksi. Kun Aleksis Kiven Seura sai mökin omistukseensa v. 1947, se rakennettiin tarkkojen piirustusten mukaan vanhaan mallinsa v. 1951.

Kiven syntymämökin naapurissa ovat tienristeyksessä kyläkauppaa vastapäätä Troskin talo, missä Aleksis on käynyt kiertokoulua Malakias Costianderin opissa, ja Krannin talo, jossa v. 1848 vietetyt häät ovat saattaneet olla esikuvana Nummisuutareissa kuvatuille Karrin häille. Kiven äiti oli häissä ruuanlaittajana ja Kivi itse todennäköisesti mukana.

Kiven lapsuudesta ja nuoruudesta on kertoillut hänen toverinsa puuseppä K. A. Domander (kuoli v. 1919 Nurmijärven vanhainkodissa). Tämän Stenvallien lähinaapurin mukaan esim. Nummisuutarit on kutakuinkin Paloon nurkista kerätty.

Domanderin kuin myös muiden vanhempien palkolaisten kertomuksista on saatu selville esim. Nummisuutarien hirmuisen Martan malli. Helmi Saaren (kuoli 1974) mukaan se oli hänen mummunsa Nikkarin Miina eli Ulriika Vilhelmiina Lindström (1826-1896). Tämä keräili samoja lääkekasveja kuin Martta, joka ajoi viinanhimoa pois miehestään ”riisivedellä” eli riidenlieoista keitetyllä liemellä. Riidenlieko kasvaa edelleen Krannin takaisessa metsässä ja siitä jatkuvalla Kekkurinmäellä, jolla on ollut Aleksiksen mielipaikkoja. Kekkurinnokalta aukeaa komea näköala Vantaan jokilaaksoon.

Ojakkalaan ja Pukkilaan

Kiven syntymäpaikalta Palojoelta voi pyöräillä moneen suuntaan. Itäänpäin mennessä, noin viiden kilometrin päässä Nahkelan kauniissa kylässä, on merkitty kivipaadella Kiven äidin kotitalon paikka. Siitä eteenpäin kuljettaessa päästään Tuusulan rantatielle, v. 1872 kuolleen Kiven viimeiselle asuinpaikalle hänen veljensä Albertin mökille, ja Kiven hautapaikalle Tuusulan kirkkomaalle.

Palojoelta länteen, Nurmijärven kirkolle, vie sama vanha tie, kappale Porvoon – Turun tietä. Aluksi tulee Vantaa, jossa sillan kohdalla alajuoksulla on koskipaikka ja sen jälkeen itärannalla pikku niemeke, missä Kivi piti nuoruusvuosinaan lehti- tai havumajaa. Mainitun Helmi Saaren kertoman mukaan: ”Tomanterin poika meni sitte sinne, justii sinnem majaa sitte ja, se oliki siäl jo sitte se Aleksis Kivi siäl majas. Ja se saarna siäl sitte, itteksee siäl. Ja se kuuli viäl ne viimeset sanat ku se sano että ‘Jumalan ja isänmaan pualesta’. Ei se sillon olluv viäl mikää, mikää kirjailija mut se oli nii nuari poika mutta, se henki oli siin jo sillo.”

Kivi suunnitteli eräässä kirjeessään veljelleen Emanuelille v. 1855, että ensi suvena “minä seilailen välistä sinun tykös pitkin jokea metsämajastani” Raalaan. Metsämajassaan Kivi on haaveillut runossa ”Härkä-Tuomo”: ”käen äänen Ihanasti hymisevä kaiku ympär’ soi ja koski Vahtoisena matkan päässä pauhaa.”

Vantaanjoen länsipuolella on Kaanaa, Kivelle merkittävä seutu. Mahdollisesti jossain siellä ja Vuolteenmäen metsissä, missä on vieläkin miiluhautojen jälkiä – Kivi on kuunnellut Seitsemän veljeksen Taula-Matin tarinoille esikuvaa antaneen miilunpolttaja Soltin Simon metsästysjuttuja. Kirjeessään ystävälleen A. R. Svanströmille v. 1863 Kivi kirjoittaa:

“Olisi omituisen viehättävää niin suuressa arvossa pitämäni ystävän kanssa saada pyssy olalla vaeltaa kotimetsässä, esimerkiksi lempiseudussani Kaanaassa, jossa lapsena olen paimentanut isäni lehmiä, virittänyt loukkuja ja ansoja sekä vanhempana aina syksyisin metsästänyt. Siellä istuisimme jonkin korkean männyn juurella, sytyttäisimme piippumme, runoilisimme ja filosofeeraisimme.”

Kaanaanmäen jälkeen ajetaan moottoritien yli ja tullaan Seitsemän veljeksen Jukolan esikuvana pidettyyn Ojakkalaan. Moottoritien ja vanhan Hämeenlinnantien väliin jää kunnostamista odottava ”Venlan mökki”.

Ojakkalan v. 1783 perustetun kruunun uudistalon omistivat Kiven kummit Antti Simonpoika Wahlberg ja hänen vaimonsa Anna Sofia Nikontytär. Ojakkalan kaunista pihapiiriä, jonka vanhimmassa rakennuksessa aitassa on vuosiluku 1797, voi ihailla kauempaa.

Kolmostien runtelemassa ympäristössä on vieläkin rippeitä siitä maisemasta, jota kansallisromaanimme aloitus kuvaa: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apila-äyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo isonjaon käydessä entisinä aikoina.”

Seitsemän veljeksen karttakuvaa samoin kuin sen henkilöiden alkujuuria on yritetty hahmottaa monen tutkijan ja harrastajan toimesta. Yksi tärkeimmistä apumiehistä oli alussa mainittu K. A. Domander, joka tunnisti valtaosan Kiven eepoksen nurmijärveläisistä. On hyvä muistaa, mitä ensimmäinen ja tärkein Kiven tutkija kertoo v. 1919 Domanderista:

”Todistaakseen oikeiksi otaksumiansa Seitsemän veljeksen tapahtumapaikoista hän oli valmis lähtemään retkeilylle näyttääkseen niitä allekirjoittaneelle ihan ‘paikan päällä’. Ja me kiipesimme yhdessä ´Sonnimäen´ harjulle katselemaan kirkonkylän näköaloja, tarkastelimme Rajaportin nahkapeitturin asumaa taloa, kävimme etsiskelemässä Sompiosuota ja Impivaaran uutistalon paikkaa, tunkeuduimme luolaan, jossa karvainen peikko kertomuksen mukaan piti asuntoaan jne. – vaikka totuuden nimessä on sanottava, että nämä tutkimusretket tuottivat pettymyksiäkin: otaksuttu Sompiosuo osoittautui pieneksi ja pahanpäiväiseksi suorämeiköksi, otaksutun Impivaaran harjanteelle ei näkynyt kirkontornia, vaikka kuinka olisi katsellut, eikä luolan peikko kaikista kutsuista huolimatta suvainnut esiintyä. Me totesimme aivan vastaansanomattomassa muodossa, että vaikkakin Kiven todellisuusnäkemys on ollut väkevä, on hänen mielikuvitusvoimansa ollut vieläkin väkevämpi ja luonut runouden korkeimmat kukkulat ja syvimmät alhot aivan vapaasti, välittämättä mitään todellisuuden pienistä mittasuhteista ja rajoituksista.

Ja samalla kun me totesimme tämän luonnossa, aavistimme me myös, kuinka valtava on ollut se hengen voima, joka on usein muiden nähdä mitättömän pienessä tapahtumassa ja luonteenpiirteessä keksinyt odottamattoman herkullisen ja ihmistä syvällisesti paljastavan merkillisyyden. Elikkä, niinkuin asia Domanderin suulla lausuttuna kuului: ‘Kyl siin tarttee totisest pal järkee haaskaa, enneko syntyy tommottii kirjoi kui Nummisuutarit ja Seittemän veljest.’”

Ojakkalasta lähtee nousemaan vanha kaunis tie kirkolle yli Härkähaanmäen, ”Sonnimäen”, jossa Jukolan ”veljekset, iloisena kuin oinaat, viettivät vapauden hetkeä nummen korkealla harjulla”. Tien oikealle puolelle kolmostien ja moottoritien tuntumaan jää Ilvesvuori. ”Sonnimäen” maisema on Kiven eepoksessa sekä realistinen että kuviteltu. Juhanin sanoin: ”Mutta Sonnimäen harjulla seisomme, kirkko näkyy ja tuolla loistaa lukkarin punainen puustelli kuin liekehtivä perkeleen pesä”.

Paluumatkalla maisema saa leppeämmän muodon, jossa todelliseen panoraamaan on lisätty järveä: ”Elämä, nuoren miehen elämä on juuri niinkuin tämä kaikuva, kohiseva nummi. Ja tuolla koillisessa longoittaa Impivaaran töykeä vuori ja tuolla taasen luoteisessa läikkyy kirkon-kylän järvi ja vieläpä haamoittaa tuolla muitakin järviä, tuolla ilmanrannalla kuin ikuisessa kaukaisuudessa.” Ehkäpä kaukaisuudessa häämöttävät järvet ovat Vaaksinjärvi ja kirkasvetinen Sääksjärvi Kiljavan nummen laidalla.

Härkähaanmäki laskeutuu Pukkilan kylään eli ”Toukolaan” (jona on pidetty myös Palojokea). Pukkilasta on syytä pistäytyä ennen kirkolle menoa vasemmalle vanhaa kirkkotietä Pirunkalliolle eli Korkeakalliolle. Tähän paikkaan liittyy tälle vuosisadalle asti säilynyt kansantarina. Tämä tarina on voinut antaa tunnelman myös kertomukselle ”Kalveasta immestä”, jonka Aapo esitti Sonnimäellä. Kivi julkaisi Suomettaressa v. 1864 alkuperäisen kertomuksen nimellä Vuorenpeikot. Tarina Nurmijärveltä. Alku on suora kuvaus:

”Ei kaukana Nurmijärven kirkolta, lähellä järviä, löytyy vuori, jota kutsutaan Korkeakallioksi. Tämä ei kuitenkaan ole korkeimpia vuoria, mutta länteenpäin loppuu se jyrkällä seinällä, jossa nähdään kamottavasti tuijottelevia luolia ja reikiä. Ylhäällä humisee tuuhea männistö, alhaalla on lakea niittu, jonka ylitse juoksee talvitie kirkolta Palojoen kylään.”

Itse tarina jatkuu:Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi kaikille. Muodostaan kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä; päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjasrivi ja miehustasta yli puolelle polviin oli ihonsa pitkävillainen kuin vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen viljapeltoja, varastellen kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taas kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kauempana pesästänsä olivat, itsensä päiväksi kätköihin lymysivät koska eivät auringon valoa suvaita tainneet.”

Peikot olivat varastaneet Tuusulan kirkon kalkin ja vieneet luolaan. Muuan hurskas mies, ritari, haki sen oveluudella takaisin. Häntä takaa-ajavat peikot kääntyivät vasta kun sankari sai taivaasta apua; enkeli huusi: ”aja ristikolle”. Tämä tarkoitti Palojoen Ristinmäkeä ja Kiven kotitalon edessä avautuvaa Ristipeltoa, missä vesivaot oli kynnetty ristiin. Peikot jättivät Korkeakallion vasta, kun Nurmijärvelle rakennettiin kirkko ja sen kellot soivat: “jo Nurmijärven mustasonni mylvii.”

Pukkilasta avautuva maisema on entisen v. 1923 kuivatun järven pohjaa; voisi kuvitella, että entisen Nurmijärven rannoille Kivi on sepittänyt runonsa ”Sunnuntai” maiseman:

”Me varjossa valkean tuomen
Istuimme ruohistoss’
Ja allamme kimmelsi järvi
Paisteessa auringon.
Ja loiskelit Aholan immet
Kultasell’ santarannall’.

Sen toisella rannalla seisoi
Temppeli korkea,
Siell’ kuulimme virsien veisun
Ihanast’ huokaavan,
Ja viimein, kuin jumalten maasta,
Temppelin kello pauhas.”

Pukkilan komeaa Ylöstalon taloryhmää vastapäätä on sijainnut Kiven isoisän mökki. Rauniokasa on nähtävissä. Entisen merimiehen Antti Juhana Stenvallin, joka oli nainut Pekkolan talon tyttären Maria Juhanantyttären v. 1797, kerrotaan ”toimitelleen hiukan paikkaräätälin virkaa ja kesäisin kalastelleen lähellä olevasta ruohorantaisesta Nurmijärvestä”.

Kirkonkylään

Kirkolle tultaessa jää oikealle puolelle Kiven ensimmäisen opettajan, koulumestari Malakias Costianderin mökki. Costiander (1815 – 1870) toimi kiertokoulun opettajana Nurmijärvellä. Aleksis Stenvall sai häneltä opetusta ensimmäisen kerran 7-vuotiaana v. 1841 Palojoella.

Hautausmaalla on Kiven vanhempienkin hautapaikka, vaikka tarkkaa sijaintia ei tiedetä. Siellä on viimeinen lepopaikka Costianderilla, Raalan Adlercreutzeilla, kuuluisilla Kiven aikaisilla pappismiehillä (heitä olivat mm. August Tolpo, pastori Mortimer Forstén ja kappalainen Johan Fredrik Bergh, jonka muistokivi on kirkon alapuolella tienvarressa) sekä Kiven vanhimman veljen Juhanin tyttärellä Hanna Stenvallilla (joka toimi postinhoitajana Palojoella) ja Emanuelin pojalla Arvid Stenvallilla (postimestari Raalassa).

Nurmijärven kirkko on Matias Åkerblomin v. 1793 rakentama ja v. 1932 korjattu. Pappila on rakennettu v. 1846, lukkarin asunto Granbacka nykyisessä muodossaan on Kiven aikaisella paikalla.

Nurmijärven kirkko 2016, Kuva: Susanna Kovanen

Nurmijärven kirkko kuuluu tiekirkkoihin ja on kesäisin auki matkailijoille. Kuva: Susanna Kovanen

Kotipitäjän kirkko liittyy monin tavoin Kiven elämään ja tuotantoon. Kirjeessään A. R. Svanströmille Kivi kirjoittaa: ”Kirkko on sinusta oleva hyvin vähäpätöinen, mutta huomaa kuitenkin tornin tasaiset suhteet, kellojen syvämielinen sointu, saarnastuolin, mutta varsinkin alttarin symmetria ja yksinkertainen sulous. Huomaa myös Neitsyt Maria lapsi sylissä. Hänen kasvonsa ovat minusta aina olleet naiskauneuden ihanne.” Runossa ”Rippilapset” on varmaankin muistumaa Kiven ensimmäiseltä ripillä käynniltä v. 1851:

”Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko
Astuvi impiä valkeissa vaatteis
Kellojen kaikunas
Ja urkujen huokaavas soitos
Ja läntinen mysky käy.”

Kiven teoksissa kirkko esiintyy monin kuvin, erityisesti mahtavien saarnamiesten ansiosta. Esim. Tolpon saarnoissa kerrotaan joka kymmenennen sanan olleen perkele tai helvetti, J. F. Berghissä puolestaan oli Seitsemän veljeksen rovastin piirteitä. Nummisuutarien Sepeteus muistaa: ”Siellä Kurkelan Juho saarnasi, että kajahtelit Herran temppelin seinät.” Jukolan veljeksille kirkko on muistutus häpeän paikasta: ”Tuo musta jalkapuu ammottain synkästi ympyrjäisellä lävellänsä maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju.”

Nurmijärven kirkonkylässä on merkittävä tutustumiskohde, kirjaston Kivi-huone, mihin on talletettu Kiven tuotanto arvokkaina ensipainoksina sekä häntä koskeva tutkimus ja muu kirjallisuus.

Raalaan

Kirkonkylästä voi valita useita reittejä. Pisin niistä suuntautuu ensin Nukarille, missä tutustumiskohteina ovat Jukolan poikienkin tuntema “Nukarin tammi” eli pato ja koulumuseo.

Nukarilta pyöräillään takaisin Raalaan, joka liittyy Stenvallien henkilöhistoriaan monin sitein. ”Viertolan kartanon” esikuvana Raala on kirjallisuushistoriamme merkkipaikka. Raalan miljöö lienee ollut Kiven mielessä myös näytelmässä Karkurit, jossa kuvataan kahta kartanoa: ”Koivikossa Sä näet Viitalan”, ”Ja kuusistossa tuolla Kuusela”. Itse Viitala ja Kuusela puolestaan esiintyvät talon niminä Vuolteenmäen – Viitastenkulman välimailla samoin kuin Karkureissa mainittu paikannimi Lautamaja.

Raalan isäntiä olivat tämän vuosisadan puolelle asti Adlercreutzit. Kartano kuului heille parisataa vuotta. Nykyinen päärakennus on vuodelta 1848. Kartano on vuodesta 1909 ollut Palhon suvun hallussa. Kiven aikainen Raalan herra oli Engelbert Sten Svante Gustaf Adlercreutz (1829 – 1881). Raalan pehtorin C. G. Lindforsin pojat Svante Gustaf ja Bernt Vilhelm olivat Aleksiksen tovereita Helsingin yläalkeiskoulussa. Toverukset tapasivat toisiaan myös kesäisin Raalassa. Aleksiksen isä ja veljet Emanuel ja Alpertti räätälöivät viikkokausia Raalassa. Juhani meni naimisiin pehtorin tyttären kanssa, Emanuel nai kartanon sisäkön. Kaksoishäät pidettiin syyskuussa 1855 Raalassa. Emanuel asettui loppuiäkseen Raalaan, samoin kuin hänen poikansa Arvid. Aleksis puolestaan eleli Adlercreutzien lähiympäristössä Siuntiossa.

Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen Hiidenkiveksi nimetyn hiidenkiven nähtävyys-liikennemerkin paljastustilaisuus Nummenniityssä Vanhan Hämeenlinnantien varressa, 29.4.1972. Kuva: Nurmijärven museo/ Matti Rintalan kuvakokoelmat

Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen Hiidenkiveksi nimetyn hiidenkiven nähtävyys-liikennemerkin paljastustilaisuus Nummenniityssä Vanhan Hämeenlinnantien varressa, 29.4.1972. Kuva: Nurmijärven museo/ Matti Rintalan kuvakokoelmat

Raalassa oli vielä 1900-luvun alussa komea härkäkarja. Kartanon härkähaka on ollut ilmeisen laaja ulottuen kilometrin verran Raalasta Myllymaalle vievän tien varteen. ”Hiidenkivi”, jollaisena on pidetty esim. entisen kolmostien varrella Nukarin tienhaarassa olevaa matalaa kiveä, voisi olla, jos niin haluaa kuvitella, aivan Raalan kartanon kupeessa oleva jättiläiskivi, joka tarjosi Jukolan veljeksille pelastuksen. ”Mutta kaikui taasen Aapon huulilta surkeasti kiljuva huuto: ‘Hiidenkivelle, Hiidenkivelle.’ Ja tarkoitti hän erästä kiveä, valtaisen suurta, joka seisoi kolkossa korvessa. (––) Ja tämä kivi, miesten turvapaikka, oli melkein neliskulmainen, syllän korkea kallionkappale, ja seisoi korvessa noin kolme sataa askelta ahon reunalta.”

Seitsemässä veljeksessä Juhani laulaa niin että ”hongisto remuaa”:

“Mitä minä huolin, veitikka nuori,

Jolla on rinta kuin tunturivuori?”

Tunturivuori, Nurmijärven korkeimpia paikkoja, sijaitsee Raalasta pohjoiseen Vantaanjoen rannalla.

Raalasta Myllykoskelle ja Palojoelle

Raalasta Haapakorven kautta vievä tie sivuaa ennen Myllykoskelle tuloa ”Paraatinkallioita”. (Toinen maisemaltaan kaunis vaihtoehto on Hynnänkorven kautta, ohittaen Taaborin lastenleikkien lorusta tunnetun Kakkulamäen, Metsäkylän läpi Palojoelle).

Paraatinkallioita, kuten monta muutakin yhtä hyvällä syyllä, on pidetty Jukolan poikien ”Impivaarana”: ”ja siellä näkyi korkea Impivaara, sen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen repimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä.” ”Mäki aleni, ja he tulivat nummelle honkien pylvästöön, jossa kanerva, puolaimen varret ja kuihtuvat ruohonpiiat vaihetellen peittivät kumisevan maan. Tuli hietainen, rakettu tie, joka johdatti Viertolan kartanosta kirkkoon; he astuivat sen poikki, pitäen omaa metsätietänsä, joka kulki pitkin nummen selkää.”

Paraatinkallioiden jälkeen tullaan Myllymaan talolle ja sen alla kuohuvalle Myllykoskelle. Molemmat ovat osa Kiven elämänpiiriä ja tuotantoa. Kiven vanhin veli Juhani Stenvall vuokrasi Myllymaan v. 1862 Dammert-nimisen tilanomistajan lasten holhoojalta. Dammertia, paikkakunnan puheessa “Tammettia”, on pidetty Jukolan poikien ystävän Tammiston Kyöstin esikuvana.

Asuessaan Myllymaan talon yläkerrassa vuosina 1862 – 63 Kivi kirjoitteli Kullervo -näytelmäänsä, minkä loppukohtaus on kirjoitettu juuri sentapaiseen maisemaan, joka Myllykoskella, sen komealla kanjonilla ja sen partaalta nousevilla ahoilla on – vaikka osin meren rannalle kuviteltuna: ”Kynsikosken kohinan kuulla saat ja lähestyväs tiedät maata ankaraa. Mutta jos astut harjulle sen vuoren, joka jyrkästi meren rannalta kohoaa, jos sen kiireelle kiipeet ylös, niin Tuonen pellot näkyy, sen metsät pimeät, sen enokas virta ja ne ahot lakeat ja ehtoiset, jotka pitkän ikävyyden saattavat; ja kaiken tämän päällä kaarteleikse murehtiva, pilvinen taivas.” ”Kuusten suojaan, kosken äyräälle” hautaavat Väinö, Ilmari ja Lemminkäinen Kullervon.

Myllykoskelta Palojoelle kulkeva tie on Aleksiksen usein kulkema varsinkin silloin, kun asui veljensä luona. Hänelle tuotiin ruoka-apua Palojoelta. Tunnettu palkolaisvaimo Pörskä (Henriika Helin) kertoo kerran pikkutyttönä nähneensä Kiven huljutelleen kauhtunutta vaaleaa kesätakkiaan Kylmänojassa, koskihan olisi ollut liian vuolas paikka pyykinpesuun. Kylmänoja on vieläkin kesäisin kasvillisuudeltaan rikas lehtoalue. Niiltä paikoin voi suunnata jalkapatikassa kulkunsa suoraan peltojen poikki Paloolle, jolloin oikealle jäävä Vantaa ja Kaanaan metsä ja edessä siintää Kekkuri ja sen takana Vuolteenmäki.

Varsinainen yhdystie Myllykoskelta Palojoella kulkee kaunista nummitietä, jossa voi aistia Nummisuutarien mäntynummen raikkautta. Ehkä Myllykosken tienhaarassa Paloolla odottelevat Topias ja Sepeteus onnettomia kaupunkimatkalaisia: ”Tämä tienhaara, hyvä kanttoori, on minulle merkillinen esikuva. Tuo oikea, katsokaas, on kaitasempi vasempaa tuossa, ja tuolta vartoon Eskoa ja häitä, mutta tuolta tulee meitä vastaan Iivari ja krouvien helvetti.”Siellä myös Esko aikoo kääntyä takaisin uskaltamatta mennä kotiin: ”Ei tuumaakaan enää kotoa kohden, vaan tästä käännyn ympäri ja vaellan kauvas, kauvemmas vielä kuin se etäinen kultanummi, jonka pappilan mamselli näki unissansa.” Lopulta ”nummi pauhaa kuin suden-ajossa”, kun onneton retkue saapuu Antreksen puhaltaessa Porin marssia.

Nummitien vasemmalle puolelle ennen Palojoen peltoaukeille tuloa jää metsään Kivistö-niminen paikka. Siellä puolestaan sanotaan olleen Kivettömänmäen, jossa Nikkarin Miinan eli Lindströmskän mukaan – Helmi Saaren kertomana – Kivi oli kirjoitellut suuren kiven päällä Seitsemää veljestä. ”Ja siäl se Aleksis Kivi oli istunus siäl kivem päällä ja kirjottanu. Mummu oli sille… puhunus siit pahaa sitte ku se kulki siit ohi ja, ette ‘miksei maister tuk kirkkoo ku se menee sinne?’, mummu piti nääs semmosena lorukirjana. Ei see kärsinnyn mitää muuta kirjallisuut ku henkellistä kirjallisuutta.” Kerran mummu oli ollut Stenvalleilla, jolloin ”se Aleksis Kivi oli sanonnus sitte lopus että: ‘Jaa ei koko kymnaasios ollu noi suurta uskoo ku tol muijal’.”

Kivi oli koko Suomen kirjailija mutta myös kotiseutukirjailija vailla vertaa. Koti oli hänellä ajatuksissa hänen asuessaan muiden nurkissa niin Helsingissä kuin Siuntiossa tai viimeisinä aikoina Tuusulassa. Kuolinvuoteellaan hänen kerrotaan hokeneen: ”En löydä kotoani! En löydä kotoani!”

Kiven tuotannossa kertautuu usein kotiinpaluuaihe. Tunnetuimpia niistä on veljesten paluu Jukolaan ja siellä pidetyt tuliaisjuhlat. Lähestyypä Kiven kotikylää suunnalta miltä hyvänsä, voi sen nähdä siintelevän kuin runossa ”Pohjatuuli ” ”kultanummen kunnahalla” tai runossa ”Lapsi”:

”Kuinka viimein kuumottavi
Kototalo kaukanen;
Ja on siell’ lehtimajan juhla,
Vuorilla valkeat leimuen loistaa.”