Kraatarin pojan juhlatakki

Teksti: Professori Hannes Sihvo
Hannes Sihvo (1942-2003) oli professori, kirjallisuustieteilijä ja historioitsija. Hän oli Kalevalaseuran, Kirjallisuuden tutkijain seuran sekä Aleksis Kiven seuran kunniajäsen. Sihvon teos Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa (SKS/2002) sai Laura Jäntin palkinnon ja oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2002. Sihvo on palkittu myös Suomalaisen tiedeakatemian Kalevala-palkinnolla ja valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.


Ensimmäisessä jälkipolville säilyneessä kirjeessään Alexis kirjoittaa veljelleen Emanuelille, joka oli ”paljaita Herra skratarimestaria” kuten veli Albertkin – muun ohessa: ”Jos sinä suinkin taidat niin tee valmixi minun mustat housuni ja lähetä neet tännen sillä neet toiset pöxyt ovatten hyvin rikkiset.”

Köyhänä opiskelijana Aleksis Stenvall kirjoitti Ingvallsbystä heinäkuussa 1857, että ”isäntäni karhuaa minua ja vaatteeni kuluvat repaleiksi.” Kun hän pääsi ylioppilaaksi, osti lyyran hänen merimiesmalliseen lakkiinsa rouva Stjerncreutz (os. Palmqvist). Kovin monta asua ei Aleksis Stenvall vielä kirjailijanakaan ollessaan omistanut. Se lienee yksi syy miksi hän ei ole halunnut mennä valokuvaamoon – edes 1860-luvun muodikkaisiin ryhmäkuviin, joissa hänen ajanmukaisesti pukeutuneet ylioppilastoverit poseerasivat.

1863 kraatarin poika Aleksis kirjoittaa vanhemmilleen, miten 17. heinäkuuta ”neitoset Fanjunkkarilla olivat rakentaneet minulle oivallisen nimipäiväpöydän, jossa keskellä seisoi leivottu, vehnäinen, kyynärän korkea ja melkein yhtä leveä A; siinä ympärillä oli, kranssien keskellä, minulle lahjoiksi pantu yksi raari suvijakkukangas, (pruuvilappu seuraa teille tässä preivissä) kaksi Tampereen pienestä kankaasta fiinisti neulottua paitaa ja nämä tulit Mamselli Lönnqvistin anteliaasta kädestä. Mutta tässä ei vielä kyllä, vaan sitten tuotti hän myös kaupungista fuorin tähän jakkuun.”

Varmaankin tästä kankaasta tehdyn kesätakin edeltäjä oli se, jota Kiven on nähty huljuttelevan Kylmäojassa asuessaan veljensä Juhanin luona Palojoen Myllymaalla edelliskesänä 1862. Mutta samastako vai eri takista on ollut kysymys, kun Stenvall pyytelee kirjeessään lokakuussa 1863 anteeksi professori Elias Lönnrotilta, toiselta räätälin pojalta, että tämä oli joutunut maksamaan Stenvallin räätälin laskun. Lönnrot oli näet  mennyt takaamaan Stenvallin takin – tai kenties takin ja housujen – teon yhdelle Helsingin hienoimmista räätäleistä, Th. Bilkenrothille. Hurskaasti Stenvall sanoo velkansa tulevan maksetuksi ja ajan osoittavan, ”että lurjuksistakin tulee ihmisiä.” ”Kaikella nöyryydellä” ”Alexis Kivi” kirjoittaa kolmen vuoden kuluttua marraskuussa 1866 ”Korkeasti kunnioitettavalle Herra Professoori” Lönnrotille ”yhdestä asiasta, joka kaiketi on minua paljon alentanut Teidän silmissänne. Te menitte minun puolestani takaukseen parin vaatekappaleen edestä ja – saitte maksaa. Kuitenkin tahdon Teille ilmoittaa, että olin sanonut kraatarille, ettei hänen pitänyt tuleman velkomaan teitä ennen kuin antaisi hän siitä tiedon minulle – -” Niin ei käynyt ja Stenvall pyytää anteeksiantoa ja toivoo voivansa kerran maksaa velkansa. Samassa kirjeessä Aleksis lähettää ”ulosantamansa pienen kirjan runoelmia” eli Kanervalan.

Aleksiksella oli vetoa myös komeuteen, jos maksaja jostain löytyi. Sellainen oli Lönnrotin ohella myös hänen ystävänsä Theodor Forssell, joka oli ostanut Kiven pyynnöstä susiturkin Helsingistä Huutokaupasta. Niinpä elämänsä ainoina hieman herraskaisina – ja ansaittuina – hetkinä Stenvallin nähtiin ajelevan laskiaisena 1866 supinnahkaturkki päällä Siuntion maantiellä Charlotta Lönnqvistin kanssa. ”Lotta näytti silloin niin ylenautuaalta ja Stenvall hyvin muhkealta hänen vieressään, suopinnahkaturkki yllään.” Juorut alkoivat levitä siitä, että pari ehkä menisi kihloihin. Mutta turkki jäi maksamatta ja Stenvallin pyynnöstä Forssell otti sen itselleen.

V. 1901 räätälimestari Albert Stenvall Tuusulan Syvälahdesta on myynyt velivainaansa Aleksiksen takin naapurissa asuvalle Kiven muiston vaalijalle kirjailija J.H. Erkolle. Hän toimitti sen edelleen Helsinkiin Valtion Historiallisen museon kokoelmiin, minkä todisteena on kirje:

Hki 8/X 1901
K. Herra J.H. Erkko
Kerava

Lähettämänne Aleksis Kiven juhlatakki on historiallisenmuseon kokoelmiin lunastettu 5:sta markasta, jotka tähän pyydämme liittää Teidän vastaanotettavaksi.
Kunnioittavasti
Historiallisen  museon puolesta
H.J. Heikel

Jos vertaa hintaa muihin siihen aikaan museoon lunastettuihin esineisiin, niin esim. rautainen kynttilänjalka maksoi 5 markkaa ja esihistoriallinen kivikirves 3 markkaa.

Milloin tämä juhlatakki on valmistunut. Ehkä vuonna 1865, jolloin Aleksis – valtionpalkinnon saanut ja velkojaan makseleva mutta kroonista rahapulaa poteva kirjailija A.Kivi – kirjoittaa Siuntiolta ystävälleen Albert Forssellille mm.: ”Jos Halonen on antanut sinulle paitoja, niin saakoon tämä tyttö ne. Minä  vartoon myös Haloselta vähän rahaa kirjeessä, jonka hänen pitäis jättää Hinnerichsenin puoriin. Jos hänen kohtaat, niin muistuta häntä siitä asiasta ystävällisesti ja iloisella tavalla. Minä olen joteskin kovassa tarpeessa. Antaisin tehdä itselleni vähän vaatteen puolta täällä, jossa saan halvemmalla ja hyvin tehdyksi myös, koska on täällä kaupungissa oppinut kraatari.” Räätälinpoika tunsi siis myös laadun!

Mainittu lipaton merimiesmallinen lakki johon ylioppilaslyyra on ollut kiinnitettynä ja joitakin syntymäkodin huonekaluja ostettiin veljenpojalta Arvid Stenvallilta Nurmijärven Raalasta v. 1913, kun Seurasaaren Siuntiosta siirrettyä, heti pystytyksen jälkeen palanutta ja mallin mukaan uudelleen rakennettua Kareliuksen mökkiä eli ”Aleksis Kiven tupaa” sisustettiin. Lippalakin myi v. 1915 museokokoelmiin M. Finér. Mustaa verkalakkia oli myyjän tiedon mukaan kirjailija käyttänyt elämänsä viime aikoina. Molemmat käytössä kuluneet lakit olivat Seurasaaren ulkomuseossa Aleksis Kiven tuvassa vuoteen 1985 saakka, jonka jälkeen niitä on säilytetty varastossa.

Juhlatakkia, joka tuli museokokoelmiin jo 1901, ei sen sijaan ole koskaan asetettu näytteille eikä sen vuoksi onneksi myöskään pesty. Musta takki varsinkin näyttää olleen juhlakuosistaan huolimatta kantajansa ainoa. Napeista on jäljellä vain yksi. Takki on räätälin tekemä, huolellisesti leikattu ja vuorattu. Takin kantaja on ollut kapeaharteinen, varsin hintelä ja jonkin verran alle 170 cm:n pituinen, mikä oli kuitenkin sen ajan keskipituutta vähintäänkin, ehkä enemmän. Veli Albert oli 169 cm pitkä, mikä ilmenee hänen ruumiinavauskertomuksestaan.


Artikkeli on julkaistu alun perin Tuusula Seuran Aikakirjassa XIII (Tuusula-seura/2001) sekä teoksessa Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa (SKS/2002).