Kotomaa

Teksti: Professori Hannes Sihvo
Hannes Sihvo
(1942-2003) oli professori, kirjallisuustieteilijä ja historioitsija. Hän oli Kalevalaseuran, Kirjallisuuden tutkijain seuran sekä Aleksis Kiven seuran kunniajäsen. Sihvon teos Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa (SKS/2002) sai Laura Jäntin palkinnon ja oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2002. Sihvo on palkittu myös Suomalaisen tiedeakatemian Kalevala-palkinnolla ja valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.


Aleksis Kiven rikkaassa kuvakielessä ja kielikuvissa elää tänäkin päivänä ydin yhteisestä identititeetistämme. Suomen kielellä ei ole kukaan niin voimakkaasti kuin Aleksis Kivi luonut ja muokannut käsitystä omasta maastamme, meistä suomalaisista, meidän olemuksestamme, arjestamme ja toiveistamme.

Kivi siis loi Suomenmaan ja suomalaisuuden ja Kiven päivä on siis todellinen suomalaisuuden päivä.

Nurmijärveläisillä ja muilla Taaborin kävijöillä on kehittynyt verraton Kiven tuntemus, he ikään kuin käyvät kesä kesältä katsomassa itseänsä peiliin tai tapaamassa vanhoja tuttujaan, nummisuutarin joukkoa tai Jukolan veljeksiä. Taaborin kävijät tunnistavat Kivi-repliikit muun puheen joukosta ja pystyvät itse viskaamaan Kivi-repliikin osuvaan paikkaan. Mutta on Kiven osaajia muuallakin. Sivistynyt suomalainen tuntee Kivensä.

Ruuhkaa Palojoella Kivi-juhlien päättymisen jälkeen, heinäkuu 1967.

Ruuhkaa Palojoella Kivi-juhlien jälkeen heinäkuussa 1967. Kuva: Matti Rintalan kuvakokoelmat/ Nurmijärven museo.

Suomalaisen kirjallisuuden peruskuvio on sitten Seitsemän veljeksen toistunut monet kerrat. Klassillinen aloitus “Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää” on ollut monen aloittelevan ja vielä mestaruuteenkin yltäneen romaanin kirjoittajan mallina. Mutta jäljittelemätön on ollut loppusana, kertojan esittämänä veljesten loppuelämästä. “Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhallisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.” Yleissivistykseen kuuluu tuntea nuo lainaukset. Samoin tämä kaunis kertomus Eeron kehityksestä:

“Ja tämänkaltaisista harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta.”

Kivi on Suomen Shakespeare. Se tarkoittaa, että meidän puheessamme, kielikuvissamme elävät Kiven sanonnat jo yhteiseksi kansallisomaisuudeksi muuttuneina. Kun tunnistamme ne, tunnistamme osan itsestämme. Emme tarvitse muita selityksiä. Näinhän sanailivat jo Topias ja poikansa Eskokin.

Topias. “Me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, ehkä välisti vähän haastelemmekin esikuvien ja tunnusmerkkien kautta; emme ole niin tyhmiä.
Esko. “Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira, mutta viisaus ei ole kaikille annettu.”

“Niin muuttuu mailma, Eskoni”. Jokainen koulunsa käynyt suomalainen tietää, että tämä sanomus on Nummisuutareista. Usea tunnistaa sanojan Eskon isäksi, Topiakseksi. Tätäkin repliikkiä käyttää sanomalehden pääkirjoittaja, poliitikko tai juhlapuheen pitäjä. Eikä hänen tarvitse lähdettä enää erikseen mainita. Mutta Kivestä on moneksi. Muistihirviöt voisivat keskustella Kiven repliikein vaikka tuntitolkulla. “Ventta- holl, housuni putoo”. Tämä Juhanin repliikki painin tiimellyksessä kelpaa taas moneen arkiseen tilanteeseen, kun tarvitaan pieni tuumaustauko.

Aleksis Kiven Seuran nerokkaimpia keksintöjä on ollut Eskon puumerkki -nimisen tunnustuksen antaminen. Kernaasti se on annettu sellaiselle suomalaiselle, joka sinnikkäästi ajaa asiaa hyvässä uskossa ja haluaa tuoda sen myös julki tai on sitten muuten vain niin itsepäinen. “Sinne minunkin puumerkkini vielä tuleman pitää.” Tavallaan jokaikisessä suomalaisessa on siis pieni Esko, suomalainen itsepäisyys on jopa ulkomailla tunnustettu tavaramerkkimme. Se on ollut myös sisua. “Voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven”, sanoo Aapo ja on tässä sanomuksessaan jo antiikin viisaiden, itsensä Vergiliuksen jäljillä. “Labor improbus omnia vincit”, sanotaan sama latinaksi.

Eskon sanomuksista on tullut siivekkäitä. Muistakin kuin tästä hänen ensihumalan riemustaan: “Minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoon korkeuksiin ylös.” Eskon suusta on tämäkin uhkaus, perisuomalainen: “tästä nousee hirmuinen prosessi”. Ehdottomasta oikeudenmukaisuudesta tulee palkkasta eli jos emme “koskaan pidä suden eikä lampaan puolta, niin kukkuupa, kukkuupa viimein lähellä hautaamme kiviaidan turpeella kunnian käki.”

Kivi muokkaa nummisuutareidensa ja veljeksiensä sanomuksiin tuhka tiheään raamatunlauseita, värssyjä virsikirjasta ja katkismuksesta mutta myös ehta nurmijärveläisiä sanomuksia. Kiven ihmisten suussa niistä on tullut kaikille yhteistä kansallispuhetta. “Herran poika ja Kaitarannan Kusta”, Juhani manailee. Tai “Helvetti, sano Heskuun Jaakko.”

Veljesten keskustelut ovat usein suoranaista ilotulitusta ja räiskintää, jossa on sekaisin omaa ja omaksuttua.

Timo. “Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa, jos käskeekin. Ohhoo!”
Juhani. “Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: “nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus.”

Nainen on Kiven maailmankuvan keskiössä. Hauskojen hääpuheiden pitäjillä riittää ainesta Kiveä lukiessa. “Olla äiti, se on pyhä ja korkea asianhaara”, tuumaa Esko. Toisaalla käsitykset vaimosta ovat kirjaimellisesti kaksinaiset. Vanhapoika Sepeteus tuumaa: “Naisvaltikka on murheellinen merkki” eli maailmanloppu on tulossa “koska hän housut päälleen pukee” ja rupeaa miehiä könistelelemään. Sepeteuksen viisauksia on myös: “Muista, että parempi tippuvan räystään alla kuin yhteenliitettynä häijyn ämmän kanssa.” Mutta voiko olla täydellisempää onnea kuin Eskon kuvitelma: “minä tulen sinuksi ja sinä minuksi, sanalla sanoen Esko on Kreeta ja Kreeta on Esko, ja kutsukoot meitä sitten joko Eskokreetaksi tai Kreetaeskoksi.”

Nurmijärvi, Kivi-juhlien Nummisuutarit-näytelmän esitys Taaborinvuorella, 1950-luku. Niko ja Jaana.

Kivi-juhlien Nummisuutarit-näytelmän esitys Nurmijärvellä Taaborinvuorella 1950-luvulla. Kuvassa näytelmän Niko ja Jaana. Kuva: Nurmijärven museo

Entäpä Jukolan veljesten sanomukset vaimosta:
Aapo. “Emännätön isännyys on puoletonta ja ontuvaa; talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää…
Timo. “On ninkuin suden pesä ilman naarassutta, tai niinkuin saapas ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi.
Aapo. “Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen päivä, ja sen perheenpöyään päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta.”

Saappaista tulee taas mieleen Eskon logiikka eli ajatelma: “Jos ei olis kenkiä ei olis jalkojakaan.” Syksyillasta taas Kiven, murheen täyttämän runoilijan tunnuskuvaksi liimautunut säe “Mi ikävyys, mi hämäryys” on kaikille tuttu.

Maailmanlopun ja ympäristötuhojen ennustajille ovat mieleen Juhanin sanat Impivaarassa, tuossa kansalliseksi myytiksi muuttuneessa onnen tilassa, johon haluamme sulkeutua ja paeta. “Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhkaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympärist.” Tästä ylimielisyydestähän seurasi pirtin palo, jos ei vielä sentään maailmanpalo. Ensimmäisen Impivaaran juoksu juostiin hyisenä jouluyönä. Nythän tuon nimistä kansallista suurtapahtumaa juostaan armaimmassa kesäyössä.

Samana jouluaattona Juhani heittää myös yhden komeimmista repliikeistään, joka on kelvannut juhlapuheen pitäjille, väitöskirjan tekijöille ja filosofeille kuvaamaan tahdon vapautta ja mielikuvituksen voimaa:

“Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleen, enkelit ja koko ihmissuvun ja elikot maassa, meressä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikänä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos; ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?”

Kiven tekstit ovat jokaisen puhujan retoriikan korkeakoulu. Meillä on niissä komeita kanttoorien, lukkarien ja Karrin isäntien puheita, Aapon viisauksia ja Laurin pilasaarnoja; niitähän ovat sitten matkineet niin Kiannon Puntarpäät, Maiju Lassilan Liikaviisaat, Väinö Linnan räätäli Halmeet ja muut. Kivi on kuunnellut tarkoin sekä Nurmijärven kirkkoherroja että arvokkaita kansanluottamusmiehiä. Jokaisen suomalaisen puheenpitäjän pitää kerran ainakin yhdessä puheessaan vedota Kurkelan Juhoon, joka saarnasäkkiin päästyään “jakasi saarnansa kahteen osaan, ensimmäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta.” Ja jokainen puhuja toivoo itselleen yhtä altista kuulijakuntaa kuin silloin oli Nurmijärven kirkossa, jossa vaimoväki eli akat itkivät, mutta pystyivätpä hänen sanansa satuttamaan myös miehiä, sillä “kas kun kova tulee, niin koiraskin poikii.”

Jos puhuja taas huomaa, että useampi kuulijoista torkkuu, voi hän tehää saman tempun kuin entinen kansanedustaja, joka kesken eduskuntapuheensa kiljaisi Eskon tavoin: Tilulii, tilulii, tilulilu lilulii. Siitä alkoi ura, joka on vienyt jo presidenttiehdokkaksi asti. Tässä voi muistuttaa, että presidenteistämme jo Paasikivi oli Kiven siteeraaja, mutta myös kynämies Kekkonen. Niin Eskon, Teemun kuin Mikko Vilkastuksen hahmoon ovat poliittiset pakinoitsijat pukeutuneet aina Eino Leinosta lähtien.

19560301 . Presidentti Kekkosen virkaanastujaiset Eduskuntatalossa. Kuvassa presidentti Juho Kusti Paasikivi ja presidentti Urho Kaleva Kekkonen ja eduskunnan puhemien Karl August Fagerholm. Elanto -lehden kokoelma.

Prsidentti J.K. Paasikivi ja Urho Kaleva Kekkonen – molemmat Kiven siteeraajia. Presidentti Kekkosen virkaanastujaiset Eduskuntatalossa. Kuvassa myös eduskunnan puhemies Karl August Fagerholm. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0

Naisista puheenollen. Meillä on kokonainen Kiven luoma naisrekisteri käytettävissämme, kun haluamme puhua tunnuskuvin ja vertauskuvin. Nummisuutarien hirmuinen Martta – jonka roolia muuten Paasikivi lyseoaikansa näytelmäesityksessä esitti – edustaa naisvaltikkaa, Kihalauksen Herrojen Eeva morakkaa hepsankeikkaa, Männistön muori toimeliaisuutta, kuin myös tyttärensä Venla. Sitten tulevat veljesten kaikki vaimot aikanaan, edustaen kaikkia Hämeen tyttärien ominaisuuksia. Suomalaisen madonnamaisen henkevyyden perikuvaksi tulee tietysti Seunalan Anna, mutta kaikkien veljesten muistoissa säilyy jo varhain kuolleen äitimuorin rakas hahmo.

Suomalaista miestä ei voi määritellä ilman perussuomalaisia Jukolan veljeksiä ja nummisuutareita, talollisia ja maalaisvirkamiehiä tai pitäjän kuvaan kuuluvia kyläoriginelleja Tammiston Kyöstistä Kolistimen ukkoon ja Rajamäen rykmenttiin – unohtamatta myöskään kaupunkien herroja ja narreja, jotka saattavat kyllä olla hieman ämmällisiä ja joihin ei voi aina luottaa. Suomalainen kirjallisuus on yhä uudelleen rakentanut Jukolan, Viertolan, kirkonkylän, Turun ja Hämeenlinnan Kiven mallin mukaan, vaikka maailma onkin muuttunut. Tunnetuimminhan tämän kaiken teki Väinö Linna. Ensin hän marssitti konekiväärikomppaniansa kuin Jukolan veljekset WSOY:n rappusia myöten koko kansan kirjallisuudeksi, sitten tuli Pentinkulman joukon vuoro. Impivaara, Hiidenkivi, Jukola, kaikki nämä nimet kuuluvat kansallisgalleriaamme, josta ne on otettu kuin kansallispankista uusiokäyttöön. Vaikkapa Hiidenkivi-lehti, jossa viljellään palstaa otsikoilla: “syntyy aatoksesta aatos ja sanasta sana.” Kuinkahan monta Jukola nimistä seurantaloakin Suomessa on?

Kirjailija Väinö Linna pitämässä juhlapuhetta Kivi-juhlien 15-vuotisjuhlassa Taaborinvuorella, 2.7.1967. Kuva: Matti Rintalan kuvakokoelmat/ Nurmijärven museo.

Kirjailija Väinö Linna pitämässä juhlapuhetta Kivi-juhlien 15-vuotisjuhlassa Taaborinvuorella 2.7.1967. Kuva: Matti Rintalan kuvakokoelmat/ Nurmijärven museo.

Entäpä sitten Kiven kuvitelmat metsästäjän paratiisista Taula-Matin juttujen loihtimana. Taula-Mattihan tiesi tismalleen missä oli Kuusamon kirkko ja missä Vuokatti. Ja lentävimpiä Kiven lauseita Taula-Matin suusta kuullaan tämänkin syksyn hirvipeijaisista tähän malliin: “Ja sitten me ryypättiin.” Ehkä joissakin muissa herrain illanistujaisissa eli Puolimatkan krouvissa on paikallaan Topiaan sanat: “Ryypin otamme – – Lasi kumoon, kanttoori, kumoon.”

Kun herkistelemme, olemme rakkaassa metsänkohdussa, johon suomalainen mieli aina palaa, voiko olla kauniimpaa kuin Timon laulu oravalle:

Mikä elo onnellinen
keinuvassa kehtolinnass
Siellä kiikkuu oravainen
Armaan kuusen äitnrinnass
Metsolan kantele soi!

Kiven runous, Seunalan Annan kehtolaulu Tuonen lehto vinen lehto, Onnelliset taikka rakkausrunot joissa heilahtaa keinu ja vilahtaa “impeni valkea liina” ovat jo meille kaikille yhteisiä tunnuskuvia, maailmanlyriikkaa, ja silti niin suomalaista.

Kiven onnelakuvitelmista käsitteeksi on muoäostunut Lintukoto. Se on runoelma, mutta se esiintyy myös esim. Seitsemässä veljeksessä, jossa Juhani sanoo: “Tehkäämme, veljet, ankara liitto ja heittäkäämme pois kaikki viha, riita ja vaino täällä lintukodossa.” Tätä suuren sovinnon ja lintukoäon ajatusta on ollut tapana lämmittää vuosittain suomalaisessa tupo-nimisessä näytelmässä.

Juhanin mielialat heittävät kaiken aikaa tunteesta toiseen, hän kiroaa välillä taivaat ja maat, haluaa “nähdä Tuhkalan Matin verta ja rapaa” ja manaa: “Mitä on sis tämä elämä? Helvetin porstua.”

Lieneekö Juhanin äänenpaino ollut suomalaisen jääkiekkoselostajan muistissa hänen maailmanmestaruushumussa kuuluisaksi tulleesa hitissään “Ihanaa, leijonat ihanaa”, sen voitte itse päätellä kun kuuntelette tätä sanailua veljesten ollessa matkalla lukkarilaan.

“Eero. Kuulkaas Kissalan Aapelin klaneettia.
Juhani. Ihanata.
Timo. Soi kuin pääenkelin pasuuna.
Juhani. Koska taivaan sotajoukko ekseeraa ja marssii että poro priiskuu. Ihanata.”

Tästähän seurasi sitten huima ottelu, josta ei ollut miesmurhakaan kaukana. Mutta nyt, Tuomaan sanoin: “Astukaamme huikeammin; päivä joutuu.”

Viimeinen sana olkoon kuitenkin Laurin:
“Mutta ei nyt mitään muuta tällä erällä – – Ja sitten oli taas ammen ja plottis!”


 Esitelmä Nurmijärven Kivi-juhlilla 10.10.1999.