Kiven revolveri

Teksti: FK Jaakko Yli-Paavola (toim.)
Jaakko Yli-Paavola on nurmijärveläinen kulttuurivaikuttaja. Hän on Aleksis Kiven seuran entinen varapuheenjohtaja ja on toiminut seuran johtokunnan jäsenenä.  Hän on työskennellyt murteentutkijana Kotimaisten kielten keskuksessa ja toimittanut työhönsä liittyvästi 30 vuoden ajan Yleisradion Kielikorva-ohjelmia sekä kieli- ja kirjallisuusaiheisia televisio-ohjelmia.


Aleksis Kiven revolveri ja muita esineitä. Kuva: Susanna Kovanen

Aleksis Kiven revolveri, metsästyslaukku ja muita esineitä. Kuva: Susanna Kovanen

Kun Aleksis Kiveltä siepattiin revolveri
Matilda Nyström muistelee

On olemassa muistitieto, että Aleksis Kivi olisi kesällä 1870 asunut jonkin aikaa Helsingin pitäjässä Mosabackan torpassa Tapanilassa, joka nykyisin on Helsingin kaupunkia. Tästä on kymmeniä vuosia myöhemmin ainoana todistajana kertonut rouva Matilda Nyström, o.s. Franzén (1864–1962), jonka kotona Kivi tämän muistitiedon mukaan oli asunut. Siellä oli sattunut jännittävä revolverinlaukaus ja kohtaus Matilda-tyttösen ja Kiven kesken.

Tapauksesta ovat kirjoittaneet ainakin nimimerkki ”Taula” Ilta-Sanomissa 13.9.1950 ja nimimerkki ”K.H.H.” Kuluttajain Lehdessä 27.2.1952. Aleksis Kiven Seuran jo 1945 ilmestyneessä albumissa Minä elän on erään kirjoituksen yhteydessä Matilda Nyströmin kuva mutta ei muuta mainintaa hänestä kuin kuvatekstin tieto, että hän oli nähnyt Aleksis Kiven. 1950-luvun alussa Aleksis Kiven Seura tutki tapausta ja laati siitä varsin perinpohjaisen selvityksen. Se on tosin vailla tekijännimeä ja päiväystä. Seura hankki Mosabackan torpan seinään laatan, joka kertoo Kiven asumisesta siellä.

Ote Ilta-Sanomissa 13.9.1950 olleesta nimimerkki “Taulan” kirjoituksesta:

”Hän vain fundeeraa”

Rouva Nyström muistaa, kuinka kesän aikaan hänen ollessaan kuusivuotias, siis keväällä 1870, saapui Mosabackan yksinäiseen torppaan Malmilta Aleksis Kivi -niminen mies, josta oli ennakolta selitetty, että ”hän tarvitsee rauhaa, hän vain fundeeraa”. Ajankohdan määrittely käy yhteen myös asiaa tutkineen Aleksis Kiven Seuran sihteerin, maisteri Eino Kauppisen käsityksen kanssa. Kivi näyttää lähteneen Siuntiosta huhtikuussa ja olleen Malmilla ja Mosabackassa, ehkä Seitsemän veljeksen ilmestymistä odotellen, jonkin aikaa. Aika ei voinut venyä pitkäksi eivätkä rouva Nyströminkään muistelmat siihen viittaa. Oleskelu on joka tapauksessa ollut ennen Ahlqvist-Oksasen murhaavaa arvostelua.

Matilda Nyström muistelee

Kesällä 1960 lähti Aleksis Kiven Seurasta maisteri Simo Konsala lehtimiesten kanssa tapaamaan Matilda Nyströmiä. Konsala oli saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta käyttöönsä nauhurin.

Konsalan haastattelun aikaan Matilda Nyström asui vanhainkodissa Helsingin Käpylässä. Hän oli jo 96-vuotias mutta vielä niin pirteä, että jaksoi olla tunnin verran haastateltavana, nauhasta kuuleman perusteella aivan vaivattomasti. Mutta ikäkin kyllä kuuluu. Hän saattaa kerrata juuri kertomaansa, ja hän muistelee olleensa milloin neljän, milloin seitsemän vanha, kun tapaus Kiven kanssa sattui.

Jos Matilda olisi ollut nelivuotias, niin kuin hän haastattelussa välillä muistaa ja sanoo, tapauksen vuosi olisi ollut 1868; näin laskee Konsalakin Matildan mainitseman perusteella. Mutta jos tapahtumat sattuivat kesällä 1870, mikä on todennäköistä ja myös lehtiuutisissa kerrotun mukaista, Matilda olisi ollut kuusivuotias. Hän ei ole voinut olla sitä nuorempi, jos kaikki kävi suunnilleen niin kuin hän kuvailee ja jos hän pystyi siihen, mihin sanoo pystyneensä.

Matilda Nyströmin kertomat kuvaukset tapauksesta, Kiven revolverista, sen katoamisesta, sen etsimisestä ja lopulta sen löytymisestä viittaavat siihen, ettei asia hänen mielessään ja lähipiirissään ollut suinkaan jäänyt unohduksiin ennen sen yleisempään tietoon tulemista. Siitä on voitu kotona heti puhua niin paljon, että jotain silloin kuultua saattoi tuoreeltaan kietoutua pikku Matildan omaksi muistamaksi. Kun asia tuli tunnetuksi, voivat omat muistamat, kertomat ja kuulemat sulautua yhteenkin. On lähellä sama ajatus kuin eräässä vuorosanassa Paavo Haavikon Sulka-näytelmässä: “En minä muista. Minä osaan ne ulkoa.” Matilda Nyströmiä haastatelleet tutkijat – ”Kiven herrat” niin kuin hän nauhassa sanoo – ovat tehneet kuitenkin sen havainnon, että hän pysyi aina tiukasti kertomassaan ja puhui vain sen, minkä hän todella muisti tai tiesi. Tämä käy Konsalan tekemästä haastattelustakin ilmi useassa kohdin.

Matilda Nyströmin pirteä mutta vähän hatara muistelu on tähän sommiteltu luettavaan hahmoon. Sulkeissa on joitakin täydennyksiä ja selityksiä. Kertojan äidinkieli oli ruotsi, eikä hän aina löydä sopivia sanoja suomenkielisessä haastattelussa. Hän oli oppinut suomensa Tapanilassa ja sen vaiheilla Helsingin pitäjässä; hän puhuu ruotsinsekaista etelähämäläistä murretta. Hänen puheessaan esiintyy tavallistakin enemmän vaihtelua, variointia murremuotojen ja yleiskielisten piirteiden kesken. Joitakin luettavuutta häiritseviä tapailuja, sanantoistoja ja kielen sekaantumia on varovaisesti siloteltu. Joidenkin nimien kirjoitusasut on saatu lehtiartikkeleista.

Simo Konsala on kohtelias, eläytyvä ja tarkka haastattelija. Hän koettaa saada varman selvän Kiven-tutkijoita kauan askarruttaneesta asiasta, tapauksesta, joka kelpasi uutiseksi lehtiin mutta johon tutkijat suhtautuivat varovaisesti.

Mutta oliko Konsala nauhureineen liikkeellä liian myöhään? Ei ollut ainakaan sikäli, että hän sai Matilda Nyströmiltä ääninauhaan sentään yhtä ja toista kiintoisaa Aleksis Kivestä ja sen ajan ihmisistä. Vasta Konsalan haastattelussa on tullut tietoon ja tallentunut äänidokumentiksi se asia, että Matilda Nyström oli myöhemmin asunut aviomiehensä ja lapsiensa kanssa pienen aikaa myös Siuntion Fanjunkarsissa Charlotta Lönnqvistin luona.

Simo Konsalan tekemä Matilda Nyströmin haastattelu on koostettu ja jäsennelty seuraaviksi kappaleiksi.

Pikku-Matilda tempasi Aleksis Kiveltä revolverin

– Nää lehtimiehet haluais Nyströmin mamman kanssa puhua siittä Aleksis Kiven kohtaamisesta.
– Sillon ku se asu meillä?
– Niin. Siitä lähtien.
– Yks kun oli Wilhelmssoni asemalla, niin se toi sen sinne. Kysy isältä jos se saa sinne tulla, kun meil ol yks huane siinä.

– Mihinkäs aikaan tämä suunnilleen oli?
– Minä olin siinä neljänel vuarel [!].

– No muistatteko vielä hyvin niitä tapauksia siihen aikaan?
– Juu, vaikka mikkä hyväs minä muistan.

– Voisiko Nyströmin mamma hiukkasen sitten…
– Puhuu sitä? Noo se tuli meille asumaan, ja se nyt oli oikee kiltti miäs ja niin siivo muuton. Me oltiin siin neljä lasta tai kolme, mitä meitii oli. Sillon oli äiti kipee ja se maka sänkys viälä ja se oli saanu pikkusen.
– Yks aamu sitten, niin se Kivi rupee… Minä olin nyt ulkona siinä, mut äiti sano että: ”Mikäs ihme, nythän se tulee hulluks kun se ampuu kattoon.”
– Ei mee tiänny että sill oli revolväri. Se näki jotakin siinä piisin viäressä, että se laski siinä yhren skutin [= luodin, laukauksen]. No äiti pelästy niin että – ja minä lykkään hiljaa oven auki, kun se meni noin nin ku tännepäiten se ovi. Se Kivi maka nin ku tossa. Meill oli semmonen soffa kun oli semmosii piikkiä, yltympäri semmosii, kunka sit sanotaa, tommosii.

– Puolia, semmosia pinnoja.
– Niin. Se oli selällää siin ja meina taas laskee – sill oli täl tapaa ylhäällä revolväri. Se oli justii kakeluunin kolon kulmassa, kun oli semmonen palkki kun on katossa, niin siinä vissiin oli jotakin, ja siihen se laski sitten semmoseen paikkaan. –  Siäl oli läpi sitten, kun minä menin ton herran kans sinne paikkaan, nin se näki sen siälä, toi Kiven herra. Ja yks toinen herra kun oli. Me oltiin siäl kattomas, minkä se oli laskenu sinne ylös kattoon. Missä oli se läpi viälä.
– No miä katoin, että siitä ovesta [oli mentävä] hiljaa sitten. Kun se pitää sit noin ja meinasi laskee kattoon. Niin sillon minä otin sen revolvärin tosta kiinni ja nyt ulos! Ja ku miä pääsin ulos, ni heitin sen sinne kivikkoon. Siäl meillä oli semmonen kivikko. Kyllä se tuli minun perässä ja ravisti minuu tästä näin joka paikas. Miä sanoin: ”Ei mull o mitää.”
– Äiti oli päivällä leiponnu. Nin oli uuninluuta siinä justiin noo oven viäressä ja miä otin sen uuninluudan sitten ja aina löin, kun se meinasi tulla aina ja ravistaa minua, että jos mull oli se revolväri. Lapsi kun on, pelkäähän se. Enhä minä ollu niin ku tommone, seittemän vuatta [!].

– Kivikin tietysti pelkäsi sitä, että te voitte vahingoittaa itteenne.
– Juu. Ku se tuli ja rupi ravistamaan, minä sanon: ”Ei mulla se o.” ”No missäs se on”, se sano. Ni minä sanon: ”Miä heitin sen tonne.” Ja sitten miä hyppäsin [= juoksin] alta pois, kun miä pelkäsin että se lyä minuu. Meil oli kaivo siäl ja suuri kivi, ja se tulee minun perässä siihen kiven ympäri sitten noin vaan ja meinasi, luuli vaan, että mull oli se täällä [vaatteissa]. Ei se viittinu viimeseks hyppää sitten siäl ympäri, ko miä olin. Hyppäsin alta pois, ja se lähti ales sinne rautatiälle ja asemalle. Sitten se tuli kaupunkii, ja siitä astihan se on ollu kipee, ku se tuli kaupunkii sillon.

– Mihinkäs aikaan tämä suunnilleen oli? Se oli siis tuossa kuudenkymmenenkahdeksan [1868] tienoilla.
– Niin kattokas nyt kun miä olin siinä neljän, neljännellä miä olin [!]. Ja kuinka monta vuatta se on sitte.

– Sen on täytynyt tapahtua 1868.
– Niin, minä olin siinä neljän vuaden paikalla. Ja ei sit revolverii löytyny mistään – me hajettiin aina, sit ku se oli lähteny pois. Ja sitten rupi yks herra [= konttoripäällikkö Eino Leino v. 1946] laittaa siihen taloo ja rupi vetää niitä kiviä pois siitä ja oli löytäny sen revolvärin sii, mut se oli ruastunu poikki toi piippu. Ja sitten se sai, ne saivat sen sinne sitte.

– Niin, sitä revolveriahan säilytetään nyt Aleksis Kiven syntymäkotimuseossa Palojoella.
– Jaa jaa.

– Juu, se löydettiin siältä ja tuatiin…
– Juu, ne löysivät. Oliks se sen herran poika kun löysi sen siältä. Eikä se sanonu liion, että hän löysi sen. Minul oli siällä koulussa meirän yks pojanpoika, niin se sano: ”Kyllä sill on se revolväri.” Se oli maalannu sen sitten, mut se oli poikki menny se piippu. Sen isä tuli minun tykö ja viisasi sen, että jos se on tämmonen: ”Oliks se tämmonen kun sill oli?” Miä sanoin: ”Kyllä se tommonen on ollu, mut kun piippu on pois.” Yli kolmekymment vuatta [peräti yli 70 vuotta!] kun oli maannu siällä kivikos nin tiätyst se oli ruastunnu. Eikä siäl ollu enää panoksia – ne oli putonu pois vissiin kai. Yli kolmekyment vuatta maka siälä.

– Tiedettiinkö se silloin heti, että se oli Aleksis Kiven revolveri?
– Juu juu, kun se oli siinä minkä miä heitin sen, mut enhän miä tiänny että miä nyt niin pitkälle sain sen, mut kun pirin piipusta kiinne, nin kyl se meni. Mut se oli menny poikki jo se piippu, ja niil ol se siälä nyt.

Minkä näköinen oli Aleksis Kivi?

– No muistatteko viälä yhtään minkä näkönen Aleksis Kivi oli?

– Kaunis miäs semmone. Vähäsen just niin toss oli vaaleet mustaakia – mitä sit sanotaa?
– Viikset.
– Mut noin, kaunis miäs se oli. Ei se ollu oikee mustaverine mut semmone ruskeeverinen ja viikset.

– Olikohan hänellä runsaasti tukkaa vai?
– Juu-u. Ja se oli oikein hyvin, ja se oli nin ko herrasmiäs on. Ja sill oli hyvät vaatteet, mustat semmoset vaatteet ja kenkät ja [= myös]. Ei sill ollu muuta. Mut lakkii ei minä nähny sit vasten, ettei se käyny lakilla. Ku se kävi siin ulkona ja katteli.

– Kävikö hän usein siällä teidänkin kotonanne metsässä kävelemässä?
– Juu, siinä se oli mettäs aina, käveli ja tuli aina sisäl syämään taas ja taas meni mettään, ja se kattel ikkunast ulos ja kirjotti. Se aina istu siinä ikkunaviäressä, kun pöytä oli niin kun tossa, niin tossa se istu ja kirjotti aina. Sitten oli semmonen loora, kun on pöydässä, ja siin oli sen kaikki kirjat. Siällä se oli se – kuin se on, Margareetti, mikä se oli? Siältähän ne löysi senkin.

– Niin niin. No oliko Kivellä rahaa paljon mukanaan silloin?
– Ei sil mitää rahaa ollu. Minä suinkaa nähny mitään rahaa. Köyhähän se oli.
– No miksikäs te sanoitte Kiveä? Sanoitteko te Kiveksi vai Stenvalliksi?
– Vissiin kai me sanottiin Stenvall vaan. En minä muista enää sitä olleskan mitä ne kuttu sitä. Minä en tohtinu mennä sisään ennen ku se meni sin ales rautatiälle, ja sitten se lähti menemää. Kyl me kateltii ku se meni sitten, mut se oli ilman takkii – ne veivät sitten takin peräs sille ja tavarat mitä sill oli. Se oli vissii se Wilhelmssonni taas, se asemamies kun tuli ja haki, kun oli laittanu se sinne meile.

– Minkäs kokoinen Kivi oli, satutteko muistaan?
– Teirän kokonen [= 170 cm]. Se oli komee miäs oikeen. See oli noin vaalee tästä näin ja vähäsen punertava tosta, ettei se ollu yhtään huanon näkönen.

– Oliko se kiukkunen koskaan siellä teillä asuessaan?
– Ei se ollu kiukkunen, se nauro aina. Kun laitettii ruakaa, niin minä vein aina sinne ensteen pöydälle liinan ja sitten kaikki tavarat siinä, vaikka miä olin niin piäni. Tavarat sinne, ja se söi siällä sitten, ja otin takasi taas kaikki siältä. Minulle se aina nauro, kun minä kävin sisään ja vein sille ruakaa ja noin. Kun ei ollu muuta kun minä ja äiti ja sitten kaks muuta lasta. Kun ei kukaan ollu siälä päivittäisin, muuta kun illalla tulivat – isä kotia.

– No menikös Kivi illalla ajoissa nukkumaan vai valvoko hän?
– Ei, se meni tavallisest nukkumaan, kun tuli pimee. Kun muutkin. Sill ol yksinäinen huane. Ja jos sill oli valkeekin, nin se istu ja kirjotti. Sen minä muistan vaan, että komuudi oli tos missä se pesi aina, ja sen komuudin takana oli semmonen kapsäkki. No siälä sill oli tavaraa mitä sill oli siäl, ja siältä se otti sen revolvärin – kun ei mee tiätty.

– Kuinkahan kauan se oli siällä teillä kaiken kaikkiansa?
–    – Ei sunkaan se nin kauan ollu – minä muista koska se tuli enkä tiärä. Siält Kyrklunnilta ne toivat sen, kun se oli siäl ensin. Mut siäl oli semmosii suutarii, ja ne oli välistä juavuksis iltasiin, niin se pelkäsi. Se meni sinne sen Wilhelmsonin tykö ja sano ettei hän siinä voi olla, että kun ne tulee illal kotii niin ne on juavuksis siälä. Ei se ollu siin ollu kun yhren viikon, ne sanovat. Se Wilhelmsoni sitten oli minun isälle –  ku se tuli töistä, niin se tuli ja puhu sen kans että se piti päästä sinne meille sitten. Ja siinähän se olis saanu olla, kun ei se olis rupennu ampumaan.
–    – Minä olen ollu aina semmonen, että miä olen ottanu kiinne koht mitä vaan on vaarallista ollu tai jotaki semmosta. Kun oli lapsia – meil oli kaks lasta piänempää viälä ja sitten se oikein piäni. Kun minun täyty olla aina nin kun emäntä siä. Muuta kun äiti sitten oli ylhäällä ja laitto ruakaa ja semmosta. Äiti oli kipee viälä – se oli saanu pikkusen ja se maka sänkys siälä ja me oltiin lapset siin kolme sitten, kaks piänempää ja minä olin kaikki isompa. Minä olin siinä ni seittemän [!] vuatta vissii. Mut minä sain viärä sisään ja tuara siält pois ja laittaa pöydän oorninkiin, ku se rupi kirjottamaa.
– Minä olen ollu aina piänest asti semmonen nin kun vanha ihminen. Täyty kaikki tehrä vaan, mitä vaan. Kaikki ruat täyryn käyrä, kantaa sisää sinne ja ulos sitten – ei koskaan äiti menny viämään mitää sisää.

Miksihän Kivi ampui ja miksi hänellä oli revolveri?

– Mut herra siunaa ku sill oli revolväri! Mut sillonhan se tuli jo semmoseks vähäs et – koska kaupunkii kohta kun se viätiin, nii sehän tuli sairaaks siälä.

– Missäs kohtaa tämä teirän mökkinne oli? Se oli jotain asemaa lähellä.
– No se on siinä missä…  Jos te ei tiärä missä toi tapettitehtas on. Toi Tapanilan tapettitehtas siälä Malmilla tai Tapanilas – Tapanin aseman viäressä.

– Ja se oli siis Tapanilan asema mistä Kivi nousi junaan?
– Ei, se oli Malmilta.

– Ai hän nousi Malmilta junaan?
– Juu ei sillon ollu Tapanilaa viälä. Mut meirän mökki oli siin ylhänä, ja siin on nyt seinässä semmonen [laatta]. Siinä seinässä vastapäätä sit tapettitehtaa siinä Tapanilassa, aseman viäressä. Se on ylhänä siinä semmonen punanen mökki – se on meirän mökki. Se katto ulos ikkunast aina. Se huane on otettu nin ku pois oikein sille nyt, ja siällähän on seinäs semmonen, siinä vastapäätä ylhäälä.

– Semmonen lappu, että tässä Kivi on asunut.
– En minä o ollu siäl sitten enää ku se on… Yhren kerranhan miä olin siäl ja viisasin sillon niille Kiven miehille, missä se ampu sinne ylös.

– Siältähän löyrettiin ne luarin reijät katosta.
– Juu. Siällä oli. Siäl oli joku kärpänen vissii ku se katteli sinne ylös, ja se meinaaki laskee toisen kerran viälä, mut sillon miä otin piipusta kiinne ja nyt ulos. Mut oli kolme ovee ku täyty hyppää läpitte. Mut meill ei ollu lukkoo mitää ovissa sillon. Mut sitten ku se tuli ulos ja se sai minun kiinne, niin kyllä se ravisti. Luuli että se oli minulla se revolväri – kun se pelkäsi, kun se oli ladattu, siäl oli viis panosta viälä. Ja yhren se oli ampunnu.

– Minkähän takia se sitä revolveria mukanaan piti? Ei siittä ollu koskaan puhetta?
– Noo se oli maalla siäl –  ko se tuli siältä, niin se piti vissiin siäl maalla sitä. Kyllä se oli hyväs vaattees. Mustat vaatteet ja valkonen paita ja sitten hyvät kengät jalassa. Päässä ei sill ollu mitää – ei minä o nähny sitä.

– Sen jälkeen te ette sitten Kiveä nähnyt?
– Ei. Se oli tullu kipeeks sillon jo. Semmoseks, eihän se kipee ollu perin mut vissiin kai päässä pyärrytti.

– No tiesittekös te silloin kun Kivi teillä asui, että hän oli kirjailija?
– Se istu aina ja kirjotti siin pöydällä. Aina se istu siin, ja kyl mee tiättii että se oli semmonen kirjailija. Se meni ulos väliste ja sitte vähän aijan päästä tuli sisäl taas ja taas rupi kirjottamaan. Mut eihän se saanu sen viimesen valmiiks.

– Niin se oli se Margareeta. Sitäkö hän teillä kirjotti?
– Juu sitä se kirjotti meilä. Sitten se meni ulos, katteli taas sinne pitkin. Kyllä se mettässäki, käveli siäl vähäsen. Mettää meilläkin oli vähäsen siin ylhäällä. Sitten se tuli sisään ja kirjotti taas.

– Jaaha, että sen Margareetan käsikirjotus oli siellä teillä?
– Juu se oli siinä meirän loorassa. Siältähän ne tuli ja otti sen sitten.

– Aivan. No ei häntä kukaan käynyt siellä katsomassa?
– Ei kukaan.

– Tuskin kukaan tiesikään, että hän siellä nyt sillä hetkellä juuri oli.
– No kyllä vissiin kai ne tiäsi kaupunkissa, koska ne oli sen lähettäny sinne.

– Sanoitte että Kivi tuotiin sieltä edellisestä majapaikasta. Eikös hän itse tullut?
– En minä tiärä siitä olleskaa. Kakarat – eihän ne tiärä niin nuukaa. Olihan se vähän aikaa, mut en minä tiä kuinka kauvan se nyt oli meillä. Jos nyt oli yhren kuukauren tai se oli siinä. Suvi se kumminkin oli. Ei minä muista, kuinka se oli tuatu kaupunkiin siältä paikasta.

– No mahtoiko Kivi koskaan myöhemmin ottaa yhteyttä, lähettää kirjeitä tai muuta? Ei hän ehtinyt siinä enää.
– Ei sitten, sehän oli tullu kohta kipeeks kun se tuli kaupunkii.

Siuntion muistoja

– Kun me oltiin Sjundoos [= Sjundeåssa, Siuntiossa], nin siällä minä näin sen [Kiven] huaneen, mimmonen se oli. Ja sitten kun me oltii tuala – mikäs se on? Siällä on vanhoja kaappia ja semmosia. Tual meren takana, tual. [Kertoja tarkoittaa tässä ehkä Helsingin Seurasaareen Siuntiosta siirrettyä jahtivouti Kareliuksen mökkiä, jossa Kivi oli työskennellyt 1863.] Sen huane on siällä laitettu.

– Vai niin.
– Kun meirän meni sisär sinne, niin minä menin perässä ja tulin vastapäätä tol tapaa sitten siihen ja otin oven auki, nin siin minä näin koht että se oli Kiven huane. Kun oli otettu kaikki neet vaatteet siält Sjundoosta. Ei siin ollu kun yks komuudi ja sänky. Ja niin pikkune huane vaan – ei se ollu isompa kun nin ku näi. Minä näin että se oli sama huane kun oli siä Sjundoossa. Missä me asuttiin ja [= myös]. Sen huane [Fanjunkarsissa] oli niin kun tossa, ja me asuttiin toi toinen kammari tos, ja sillä frouvalla – tai neittihän se oli, jonka tykönä Kivi asu. Siin oli niin paljo omenia, että oli koko siin salin pualikas. Mee kysyttiin sitten että minkä se ne omenat viä, niin se sano että hän lähettää sinne missä ne laittaa viinii. Minä en tiärä missä se oli tuala – maalle joski. Ei se ollu frouva, se oli neitti.

– Juu se oli neiti, sotilaan tytär, Charlotta Lönnqvist nimeltänsä.
– Minä en olleska tiänny muuta, mut me pelättiin niin, että kun lapset meni siittä – kun me asuttiin siin sitten, monta vuatta peräs [= myöhemmin]. Kun Kiven oli tossa, niin se oli ny kiine se huane, se oli pois, ja mee asuttiin siin toises huanees sitten. Niin oli koko iso kasa aina omenia, ku siin oli hyvä omena ja noita marjoi. Ja mee pelätiin aina – kun lapset hyppäsi siinä – ettei se vaan ottas joku omenan siitä, kun se pelkäsi niin niit omenia se neitti.

– Ai te näitte myöskin tämän neidin?
– Juu se… Toises pääs oli yks huane ja se asu siällä, ja sitten oli suuri sali välissä. Ja toss oli oli niin kun Kiven huane tossa, ja meirän sitten, mee asuttiin tossa. Ei mee siäl asuttu kun oliks se yks kuukaus – siks kun meirän saatiin siällä valmiiks, kun minun ukkoni jäi tekemään sinne Pikkalaan tyätä. Se oli siältä Pikkalast kotosin, meirän ukko.

– Kyllähän tässä nyt on paljon jo tätä juttua.
– Mut älkää ny panka kaikkia roisia lehteen. Että ne nauraavat.
– Ei ne naura tämmöisille asioille missään tapauksessa.
– Nauraavat että miä ruven viälä vanhalla aiaalla puhumaan tommosii.
– Se on niin harva, joka näitä asioita enää muistaa.
– Juu kyllä miä muistan viälä nin kun miä näkisin paikatkin, vaikkei miä nää niitä, mut noin kun aattelee niin nään ne.

Aleksis Kiven Seuran arkistossa olevan Mosabackan tapahtumia käsittelevän tutkimuksen tiivistelmä:

Edellä pyrittiin aluksi tutkimaan, olivatko rouva Nyströmin mainitsemat, vuokralaisen ympärille keskittyneet henkilöt todella olemassa ja kykenivätkö he olinpaikkansa, ajankohdan ym. olosuhteiden puolesta esittämään kerrotut osansa Mosabackan näytelmässä. Eräistä puutteellisista tiedoista huolimatta voitiin todeta, että näin todellakin oli, toisin sanoen että ulkonaiset kehykset myönsivät näytelmän tapahtumiselle täydet mahdollisuudet.

Toiseksi pyrittiin osoittamaan, että kertomus itse näytelmästä, vieraan oleskelusta torpassa ja revolverilla ampumisesta, oli totta. Todettiin rouva Nyströmin kertomuksesta yleensä ilmenevä luotettavuuden tuntu sekä vahvan todistuskappaleen, revolverin, löytyminen. Näihin seikkoihin nojautuen havaittiin, ettei ollut syytä tältä osin epäillä kertomuksen paikkansapitävyyttä.

Kolmanneksi oli todistettava asian mielenkiintoisin puoli, vuokralaisen henkilöllisyys. Lähtökohtana oli väite, että hän oli Aleksis Kivi. Vuokralaista ja Kiveä toisiinsa verratessa löydettiin seuraavat tärkeät rinnastuskohdat:

Kiven oleskelupaikat sinä ajankohtana, hänen muut vaiheensa ym. olosuhteet tekevät hänen Mosabackassa asumisensa täysin mahdolliseksi.

Vuokralaisen tärkeimmät piirteet ja ominaisuudet sopivat Kiveen. Niinpä vuokralainen oli selvä kirjailijatyyppi, ja Kivi lienee ollut siihen aikaan ainoa tällainen henkilö, jota voi ajatella kuvattuun ympäristöön ja oloihin. Myös ulkonäöstä on mainittu piirteitä, jotka pitävät yhtä Kivestä tarjolla olevien tietojen kanssa. Edelleen vuokralainen oli huonossa taloudellisessa asemassa, samanlaisessa kuin Kivi oli Helsingissä ollessaan ja yleensäkin niihin aikoihin. Luonteita verrattaessa saattaa vihdoin havaita kolme kummassakin ilmenevää, toisilleen vastakohtaista ominaisuutta. Lisäksi revolverilla ampuminen viittaa samantapaisiin, epänormaaleihin henkisen elämän ilmiöihin, joiden oireita alkoi Kivessä ilmetä niihin aikoihin ja jo aikaisemminkin.

Eräs Kiven sukulainen oli lähes 50 vuotta myöhemmin ollut tietoinen hänen Mosabackassa olostaan.

Kun tarkastellaan rouva Nyströmin kertomuksen vakiintuneita ja ilmeisesti luotettavan tuntuisiin muistikuviin perustuvia yksityiskohtia, saadaan siis melkoisen tarkka kuva miehestä, jonka henkilöllisyyttä määrättäessä on aikakauden, ympäristön ym. olosuhteet huomioon ottaen vaikea suuntautua muulle kuin yhdelle tietylle taholle. Kaikki edellä esiin tuodut seikat tukevat siten vahvasti väitettä, että Mosabackan vuokralainen oli tosiaan Aleksis Kivi.


Artikkeli julkaistu alun perin kirjassa Nurkkakiviä ― kulttuurikuvia Nurmijärveltä, Jyväskylä 2006, s. 271 – 284. Kirjassa on myös muita Kiveen, hänen tuotantoonsa ja Kiven maisemiin liittyviä kirjoituksia.

Lue lisää
“Tutkimus Mosabackan Torpan tapahtumista ja sen vuokralaisen henkilöllisyydestä”. Aleksis Kiven Seuran arkisto, laatikko 7. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto.
Nimimerkki “Taula”: Aleksis Kiven revolveri löydetty. Ilta-Sanomat 13.9.1950.
Nimimerkki “K.H.H.”: Torppa, runoilija ja pikkutyttö. Kuluttajain Lehti 27.2.1952.
Matilda Gustava Nyströmin haastattelu Helsingin Käpylässä 16.7.1960. Haastattelija Simo Konsala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston äänitteet A 540/2 I ja A 540/3 II.