Hiidenkivelle!

Teksti: professori Hannes Sihvo
Hannes Sihvo (1942-2003) oli professori, kirjallisuustieteilijä ja historioitsija. Hän oli Kalevalaseuran, Kirjallisuuden tutkijain seuran sekä Aleksis Kiven seuran kunniajäsen. Sihvon teos Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa (SKS/2002) sai Laura Jäntin palkinnon ja oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2002. Sihvo on palkittu myös Suomalaisen tiedeakatemian Kalevala-palkinnolla ja valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.


Seitsemän veljeksen seitsemännessä ja kahdeksannessa luvussa, tarkalleen siis kirjan puolivälissä, on eepoksen käännekohta. Sen tulkinnassa on lukijalla ollut ja on vieläkin sen seitsemän mahdollisuutta huimasta liioittelusta, komiikasta, vertauskuvallisuudesta vaikkapa syvyyspsykologiseen symboliikkaan. Tässä ei niistä puhuta, mutta sen sijaan noustaan Palojoen ja Raalan välisen Haapakorventien varrella Suopellossa seisovalle suurelle siirtokivilohkareelle.

Jukolan eepoksessa veljekset lähtevät Taula-Matin kertomusten innoittamina sorsastusretkelle. Lauri pannaan hakemaan Viertolasta ennen retkeä eväiksi viinaa metsästäjien rohtoryypyiksi. Sanoihan Taula-Matti aina onnistuneen kaadon jälkeen: ”Ja sitten me ryypättiin!”

Lauri kertoo palatessaan Viertolasta eli siis sen esikuvana olleesta Raalasta, että karhu oli kaatanut ”yhden parhaista Viertolan härjistä ja tiesi myös murhapaikan, joka oli Impivaarasta Pohjaan päin Viertolan mailla, mutta lähellä Jukolan metsärajaa”. Pojat kohtaavatkin sitten kontion, ja tuiman taistelun jälkeen otso kaatuu.

Sitten kuuluu metsästä kauhea jyske ja pauhu, Killi ja Kiiski juoksevat henkensä edestä takanaan kymmenen Viertolan härkää. Pojat nuijivat hengiltä seitsemän, mutta pian metsä ryskyy uudelleen ja korvesta rynkää kolmekymmentäkolme härkää. Pojat pinkaisevat karkuun. ”Raja-aitaa päin, Viertolan ja Jukolan metsien välillä, kiirehtivät veljekset. Tuli heitä vastaan matala vesilampi, päältäpäin ruohoisella kamaralla katettu; mutta kaartelemiseen ei ollut heillä aikaa, vaan ilman arvelematta juoksivat he lammin poikki.”

Hirveän möyryn saattelemina pojat heittävät kontit selästään ja Aapo huutaa: ”Hiidenkivelle. Hiidenkivelle!” ”Ja tarkoitti hän erästä kiveä, valtaisen suurta, joka seisoi kolkossa korvessa. Sitä kohden kiirehtivät nyt veljekset, seisoivat pian sen juurella ja leimauksina vilkaisivat miehet kuin koirat sen harjalle ylös. Kauan tuoksahtivat sammaleet, koska heidän kouransa kaappasivat kiven kulmista kiinni; heidän kyntensä iskivät lujemmin, tarkemmin ja terävämmin kuin koskaan ilveksen väärät kynnet.” Näin pojat pelastuivat varmalta kuolemalta.

Rajahaltija huutaa

Alkaa kolmen päivän piiritys Hiidenkivellä. Aapo kertoo kiven tarinan. Se liittyy Hiiden ruhtinaaseen ja tämän peuraan, jota Hämeen jousimies lähti pyydystämään. Kun jousimies surmasi peuran, hiiden ruhtinas hirmustui ja viskasi valtavan yli taivaankannen lentävän kiven tämän päälle ja hautasi ampujan alleen.

Poikien ensimmäinen neuvo kivellä kykkiessään oli huutaa yhteen ääneen, ”miehissä kaikin voimin ja yht´aikaa, että kivi ja maa sen alla ja ympärillä järähti, ja vavahtaen karkasivat härjätkin jonkun askeleen kivestä pois.”

Nälkä alkaa kurnia suolissa, ja Aapo kertoo ajankuluksi tarinoitaan: Hämeen hurskaasta miehestä pakanain ahdistamana Impivaaran ”komeroissa” ja viimeisten pakanain kääntymisestä kristinuskoon. Tarinan jälkeen pojat ottavat Laurin viinatuomisista naukin ja korottavan taas äänensä huutoon. ”Ehti kaiku Viertolan voudin korvaan, mutta hän ei käsittänyt huudon tarkoitusta, van lausui kamostuen itseksensä: rajahaltija siellä huutaa.”

Kolmantena päivänä pojat huomaavat Laurin ryhtyneen vajentamaan viinakannua. Lauri pitää pilkkanaan koko veljesparvea ja paasaa saarnansa. Veljesmurhakin on jo lähellä. Illan jo koittaessa alkaa sitten huippukohta, ”tulinen vertavuodattava leikki” eli härkien teurastus. ”Savupilviin peittyi harmaa Hiidenkivi, mutta pilvistä leimahteli, paukahteli kuolema kaikkialle härkien liutaan.” ”Mutta niin kuin komea linna, niin vaatehti itsensä Hiidenkivi savuiseen kauhtanaan, matkien ukkosen kieltä. Sen ympärillä lainehti veri ja sadoittain keikahteli siinä sorkkia ilmassa.” Aikaisemmin ammuttujen seitsemän lisäksi maassa makasi kolmekymmentäkolme Viertolan härkää., ”ja monen solisevana purona juoksi verinen vesi Hiidenkiven ympäriltä kohden jokaista suuntaa.”

Tämä näytelmän jakso päättyy Viertolan herran, voudin ja rotevien renkien saapumiseen tappopaikalle. Seuraa tulinen yhteenotto. Viertolan syytöksiin pojat vastaavat väittämällä, että laki on heidän puolellaan. ”Tuo kappale raja-aidasta, jonka härjät surkeaksi piinaksemme murtivat alas, kuuluu koreasti Viertolan osaksi.” ”Ja niin loppui retki, joka säilyi Taula-Matin kertomuksissa Pohjolan mailta, ja alusta määrättiin sorsanpyynniksi Kourusuohon”.

Tällainen on tarina Hiidenkivestä. Se on Kiven tarina, mutta samalla se kertoo yllättävän paljon historiasta ja luonnosta Palojoen-Raalan välillä. Raalan kartanon komeat härät tunnettiin laajalti. Raalan patruunoilla eli Adlercreutzeilla niitä oli vielä tämän vuosisadan alussa seitsemänkymmenpäinen lauma. Raalan härkähaka oli suuri, mutta mitä ilmeisemmin aidat eivät aina pitäneet ja härät pääsivät yli kartanon rajojenkin. Tunnettu on myös tarina siitä, että kerran oli susi pannut härkälaumaa jollekin isolle kivelle Raalan mailla; tuskin kuitenkaan sille kivelle, joka on aivan Raalan kartanon kupeessa, ja josta puhutaan eräänä Hiiidenkiven mallina; sen sijaan ihan järjetöntä on ollut merkitä jopa nähtävyydeksi muuan vanhan Hämeenlinnan tien varressa makaava laakea kivi.

Rajakiviä ja rajariitoja

Seitsemän veljeksen ohella Kivi muuten kuvaa suurta kartanoa näytelmässään Karkurit. Karkurien Viitalan kartanossa kuvataan kiivaita paroneita, pehtoreja, härkälaumoja, ja mikä tärkeintä myös rajariitoja. Myös Viitalan kartanon – siis Raalan mallin – ”alueen äärimmäiseen laitaan on runoiltu rajakivi sammaleisen raunion keskelle ja jylhä Kumajan vuori sen lähettyville”, kuten J. V. Lehtonen jo vuonna 1919 pani merkille.

Nyt tulemmekin itse asiaan ja Hiidenkiven historiallis-topografiseen selitykseen, mikä tietenkin kuuluu kirjallisuuden tutkimuksen kannalta samaan sarjaan kuin Troijan tai Pohjolan etsiminen ja löytäminen tai sammon arvoituksen ratkaiseminen Turun torilla tai Vienan meren rannalla. Sellaisenaan itse Hiisi-tarinoita ja Hiidenkiviä on Aapon kertomuksen mallisina laajalti maassamme. Vaikka juuri tällä nimellä ei tosin Nurmijärvellä suurta siirtolohkaretta tunnettane, on niitä ollut vaikkapa Tuusulan puolella (tunnetuin on valtava Tapion kivi Rusutjärven takana Hämeenlinnantien varrella Nukariin päin mentäessä).

Tärkeämpää on kiinnittää huomio siihen, että Jukolan poikien Hiidenkivi selvästi liittyy Raalan ja Palojoen kylien väliseen rajaan. Näistä rajoista oli kiistelty Kiven aikoihin tullessa jo kaksisataa vuotta. Yksi rajakivistä on tunnettu nimeltäkin: Orikivi. Sen ympärillä on niin kuin Karkureissa Kuuselan ja Viitaan rajalla ”kiviroukkio”. Kaiken lisäksi tämä rajapyykki on lähellä ”Kumajan vuorta”, joksi sopisi hyvin Orikiven läheinen Kulonkallio.

Päiviö Tommila on Nurmijärven pitäjän historiassa selvittänyt Palojoen ja Raalan kylien rajankäyntejä vuodesta 1693 alkaen. Raalan kartanon rajoista käytiin ankaria riitoja vuosina 1738, 1755 ja 1756. Yksi tärkeimmistä rajakivistä oli juuri Orikivi, mikä kylläkin nykykartalla on pantu talon nimen kohdalle, kun ymmärtääkseni itse rajakivi on tien varressa Suopellon kohdalla.

Aleksis Stenvallilla ei ollut puutetta Hiidenkiven malleista, kun hän kulki Palojoelta tai veljensä luota Myllymaalta Raalaan. Pelkästään metsäpolkujen varrella Paraatin kalliolta lähtien on tänäkin päivänä suurten siirtolohkareiden ketju, jota kylien raja on ainakin osaksi seuraillut.

Kun Jukolan pojat kiljuivat kivellä yhteen ääneen, Viertolan vouti luuli kuulevansa rajahaltijan huutavan. Tämä rajahaltijauskomus on laajalti tunnettu, mutta se liittyy konkreettisesti Kiven kotiseudun perinteeseen, ja erityisesti nyt puhuttuun rajaan.

Jo tunnettu nurmijärveläinen kotiseutumies Viljo Peltolainen on kirjannut kuulemiaan tarinoita Adlercreutzien ja talonisäntien rajariidoista ja vielä erikseen ”Raja-äijästä”. Yksi riitarajoista kulki Siippoosta Raalan Ollin talon luo Koutin korven kautta. Siellä rajahaltiat, jotka olivat ”ruattalaisia”, huusivat auringon laskun aikaan: ”Roo retten! Roo retten!” eli ”Raja suoraan”, ”Raja oikein” tai ”Hit! Hit!” eli ”Tänne, tänne”. Semmoisia siis myös Viertolan vouti luuli kuulevansa.

Hiidenkivi-jakso sellaisenaan on tietysti Aleksis Kiven luomisvoiman mahtava näyte, kaikkine liioitteluineen komiikasta mahtavaan draamaan. Sen taustalla on kuitenkin myös kappale Nurmijärven kylähistoriaa ja rajaperinnettä, jonka maisemalliset kiinnekohdat löytyvät Palojoen ja Raalan kylien väliltä: Paraatin kalliolta, siirtolohkareista, soisesta eli lampimaisesta Nummenniitusta, Kumajan kalliosta eli Kulonkalliosta ja ennen muuta Orikiven rajakivestä eli Hiidenkivestä.


Artikkeli on julkaistu alun perin Hiidenkivi -lehden nro:ssa 5/99.